| lepopäivän_pyhittäminen.pdf |
Lepopäivän pyhittäminen (1. Moos. 2)
Raamatunkäännös: KR 1933/38
Ensimmäisen luomiskertomuksen päätteeksi kerrotaan, miten Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. "Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki mitä niissä on. 2 Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. 3 Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään." (1Moos. 2:1-3)
Seitsemännen päivän lepo kertoo syvimmiltään Jeesuksen levosta kalliohaudassa. Luther opettaa, että Jeesus täytti sapatin viettämiseen liittyvät käskyt ja kiellot nimenomaan tällä haudassa olemisellaan.
Siunauksesta (1Moos. 2:3) Luther puhuu näin: "Vieläkin voimme nähdä ihmisen, joka on uskolla ja Pyhällä Hengellä täytetty ikään kuin tiedostamattomasti menettelevän, koska hänen hyvät tekonsa tapahtuvat hänen niistä tietämättään, ikään kuin hänen luontonsa pakottaisi häntä hyviä töitä tekemään; kuten näkyy kaikissa Kristuksen töissä." (Saarnoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.)
Seitsemännen päivän osalta puuttuvat Raamatusta kaikkiin muihin päiviin liittyvät maininnat illasta ja aamusta. Tämä korostaa seitsemännen päivän ikuisuusnäkökulmaa.
Suomessakin on vielä viime vuosikymmeniin asti noudatettu kalentereissa raamatullista päivien numerointia. Eli sunnuntai on ollut viikon ensimmäinen päivä, lauantai seitsemäs. Kristinuskon näkökulmasta asia onkin juuri näin. Kristityn elämä alkaa sunnuntain levosta ja Jeesuksen ylösnousemuksen juhlinnasta - työviikko on sitten ihmisen kiitosta Golgatan täytetystä työstä ja kuoleman voittamisesta. Lakiuskonto sen sijaan laittaa ihmisen ensin töihin ja vasta sitten antaa lopuksi levon palkaksi.
Vasta vuonna 1980 kalenterit muutettiin maassamme alkavaksi maanantaista. Maallistuneen aikamme tarpeet vaativat viikon aloittamista työpäivällä. Jopa kesä- ja talviaikaan siirtymisen ajankohta, sunnuntain aamuyö, palvelee maallista työkalenteria. Ei sillä niin väliä, tullaanko sunnuntaina kirkkoon oikeaan aikaan, kunhan vain maanantaina ollaan jo sitten oikeaan aikaan töissä.
Kristillisen kirkon historiassa on puhuttu sunnuntaista myös kahdeksantena päivänä. Jeesuksen ylösnousemus aloitti uuden ajanlaskun, ihmiskunnan uuden viikon. Alkukristityt ovat kutsuneetkin sunnuntaita Herran päiväksi (Ilm. 1:10). Jeesus on uuden ihmiskunnan esikoinen, uusi Aadam, jonka ylösnousemusta ikuiseen elämään tulee jokainen syntinsä Jeesuksen ristin juurella anteeksisaanut kerran seuraamaan.
Luther opettaa vanhasta ja uudesta Aadamista näin: "Adam on lankeemuksensa jälkeen maallinen Jumalan kuva; siis syntinen - vaikkei häntä sellaiseksi oltu alun perin luotukaan. Kristus on puolestaan taivaallinen Jumalan kuva: "täydellisen rakkauden, laupeuden, armon, lempeyden, kärsivällisyyden, viisauden, valon ja ylenpalttisen hyvyyden ihminen; koko hänen elämänsä tarkoitti lähimmäisen parasta ja kaikkien palvelua. Tätä kuvaa täytyy meidänkin kantaa ja hänen kaltaisekseen tulla. Hänen kuvansa on myös kärsimyksen, kuoleman, ylösnousemuksen, elämän, armon ja siveellisyyden kuva. Tämän kaltaisia ovat kaikki taivaalliset ihmiset s.o. uskovaiset." "Ihmisen täytyy olla joko Jumalan tahi perkeleen kuva; sillä jonka mukaan hän asettuu sen kaltaiseksi hän tulee." Luotaessa ihminen oli täynnään Jumalaa. Viite Saarn. 7:30: 'Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät mutkia.' (Em. teos s. 18-20)
Jo Uuden testamentin syntyajoista alkaen kristityt ovat kokoontuneet viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina viettämään ehtoollista (Ap.t. 20:7, katso myös 1Kor. 16:2). Vaikka alkukristityt kokoontuivatkin jumalanpalveluksiin viikon ensimmäisenä päivän, eli silloisen työpäivän, iltana, niin he toki kunnioittivat myös sapatin lepoa. Tosin suuri osa alkukristityistä oli Rooman vallan alla olevia orjia, joten heidän mahdollisuutensa lepoon oli tietenkin hyvin rajattu. Keisari Konstantinus Suuri loi 300-luvulla kristityksi käännyttyään uuden käytännön määräämällä sunnuntain valtakunnan yleiseksi lepopäiväksi. Tällöin sapatin lepo ja Herran päivän ehtoollinen yhdistyivät.
Jumalan luomisen kautta asettaman ajanlaskun seitsenrytmi laajenee myöhemmin vielä vuosiinkin. "Herra sanoi Moosekselle Siinainvuorella: 'Sano israelilaisille: Kun te saavutte siihen maahan, jonka minä teille annan, maan tulee joka seitsemäs vuosi saada sapatinlepo Herran kunniaksi. 3 Kuutena vuotena voit kylvää peltosi, leikata viinitarhasi köynnöksiä ja korjata satoa, 4 mutta seitsemäs vuosi on maan lepovuosi, Herralle pyhitetty sapatti. Silloin et saa kylvää peltoasi etkä leikata viinitarhasi köynnöksiä. 5 Älä korjaa sitä viljaa, joka itsestään kasvaa peltoosi, äläkä kokoa hoitamattomiin köynnöksiisi kasvaneita rypäleitä. Silloin on maan sapattivuosi. 6 Levossa oleva maa antaa kuitenkin ravinnon teille, niin sinulle kuin orjillesi, palkkalaisillesi ja luonasi asuville muukalaisille. 7 Myös karjasi ja muut eläimet voivat syödä kaikkea, mitä maa itsestään tuottaa. 8 Laske seitsemän vuosiviikkoa eli seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Kun vuosiviikkoja on kertynyt seitsemän eli vuosia yhteensä neljäkymmentäyhdeksän, 9 anna silloin seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä puhaltaa torveen; tuona sovituspäivänä soikoot torvet kaikkialla maassanne.'" 3Moos. 25:1-9.
Vuosiviikko-termiä eli seitsemän vuoden ajanjaksoa käytetään myös Danielin ennustuksissa. Dan. 9:25-27. Ihmiskunnan historiassa on ajoittain yritetty luopua seitsemän päivän viikkorytmistä, esim. Ranskan ja Venäjän vallankumouksien aikana. Lopulta kuitenkin aina seitsenpäiväinen rytmi palautettiin.
Ihminen tarvitsee työn ja levon vaihtelua. Yksi nykyajan kristinuskosta luopuvan länsimaailman suurista vitsauksista ja lankeemuksista on kolmannen käskyn laiminlyönti. Ihmisen stressi ja henkinen pahoinvointi liittyy suurelta osin siihen, että olemme kadottaneet lepopäivän ja sen pyhittämiseen liittyvän siunauksen. Jos Jumala itse lepäsi seitsemännen päivän, niin kuinka Hänen kuvakseen luotu ihminen voisi kuvitella selviävänsä ilman tuota lepopäivää?
Lepopäivä on myös työttömälle, eläkeläiselle tai sairaalle tärkeä asia. Vaikka työtä ei olisikaan, lepopäivä tuo vaihtelua. Sinä päivänä jokainen on lisäksi samalla viivalla, kukaan ei erotu joukosta sen tähden, millainen asema hänellä on työelämässä. Sunnuntain jumalanpalveluksessa toteutuu syvimmiltään oikea tasa-arvo. Jokainen jumalanpalvelukseen osallistuva tarvitsee samalla tavoin Jumalan sanaa ja sakramenttia voimakseen ja anteeksiantamuksekseen. Jokainen saa yhtyä seurakunnan rukoukseen sekä kiittää ja ylistää Jumalaa.
Kymmenen käskyn avain on kolmas käsky: muista pyhittää lepopäivä. Juutalaisuudessa tuo käsky on kaikkein keskeisin ja tärkein. Juutalaiset rabbit ovat opettaneet, että jos koko Israel pitäisi yhden kokonaisen sapatinpäivän rikkomatta sitä, tulisi Messias heti paikalla kansansa keskelle. Me kristityt ymmärrämme, että juutalaisten sapattisäädökset ja muut vastaavanlaiset puhtaus- ja kulttisäädökset olivat vain Jeesuksen syntymistä odottavan kansan väliaikainen aitaus, jolla Jumalan valitsemia Aabrahamin jälkeläisiä estettiin sekoittumasta pakanakansoihin.
Mutta lepopäivän pyhittämiskäskyn ydin, hengellinen sisältö, käsky Jumalan sanan harjoittaminen, on yhä voimassa. Jeesuskin kunnioittaa sapattia menemällä silloin synagogajumalanpalvelukseen. Luuk 4:16. Jos Jumalan Sana itse tarvitsi Jumalan sanaa joka pyhä, kuinka kuvittelet meidän selviävän ilman sitä?
Tutkimme nyt, mitä uskonpuhdistajamme Martti Luther opettaa Vähässä ja Isossa katekismuksessaan kolmannen käskyn tarkoituksesta. Tärkein Lutherin opetus lepopäivän pyhittämisestä liittyy pyhittää-sanaan. Käskyn painopiste on siinä, ei levossa. Itse levon Luther suorastaan jossain määrin ohittaa: "... huomattakoon, ettemme pidä lepopäivää ymmärtäväisten ja oppineiden kristittyjen vuoksi, hehän eivät sellaista lainkaan tarvitse." (Iso katekismus, STKS:n julkaisu, s. 82) Olen muuten tässä asiassa itse hieman eri mieltä Lutherin kanssa: niin ymmärtäväistä ja oppinutta kristittyä en ole vielä tavannut, että hän ilman lain käskyä osaisi edes lepopäiväänsä pitää! Mutta löytyy Lutherilla toki vahvaa opetusta itse levostakin: Jeesuksen lepo haudassaan pääsiäissapattina on siis Lutherin opetuksen mukaan todellinen ja pohjimmainen kolmannen käskyn täyttymys.
Keskeisin kolmannen käskyn opetus on se, että lepopäivä on tarkoitettu käytettäväksi Jumalan sanan harjoittamiseen. Lutherin Vähän katekismuksen selitys on syytä ytimekkäänä erityisesti ottaa esille: "Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme." Siis mielellämme, ei väkipakosta pitkin hampain sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen, vaan iloiten siitä, että saamme syödäksemme ja juodaksemme hengellistä ruokaa ja juomaa.
Pelkästään ulkoista lepoa koskevana käsky annettiin vain Vanhan liiton juutalaisille. Käskyn sisältö ei kuitenkaan alkuunkaan tyhjene levon näkökulmasta, vaan keskeistä on juutalaisillekin sana "pyhittää". Jeesuksen aikaan mennessä oppineet juutalaiset olivat turmelleet kuitenkin käskyn oikean sisällön pikkutarkoilla ulkoista lepoa koskevilla määräyksillään.
Kristityille - erityisesti työelämässä mukana oleville - lepopäivä antaa mahdollisuuden arkisesta aherruksesta vapautumiseen, jotta heillä olisi aikaa lukea ja kuulla Jumalan sanaa, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksessa. Kiireisen ja hikisen työviikon aikana siihen ei saata aina jäädä riittävästi aikaa, vaikka pyhittäminen eli Jumalan sanan harjoittaminen kuuluu jokaiseen viikonpäivään.
Mikään päivä sunnuntaista lauantaihin ei itsessään ole toista parempi. Mutta jotta kansa ei vapauden tai tietämättömyyden varjolla jättäisi Jumalan sanan harjoittamista, on syytä pitää erityistä lepopäivää. Vanhastaan (300-luvulta alkaen) se on ollut sunnuntai, Herran ylösnousemuksen päivä. Mutta pitipä kristitty lepopäivänsä minä viikonpäivänä tahansa, niin työstä vapautumisen tarkoitus on se, että aikaa käytetään Jumalan sanan oppimiseen. Laiskottelu tai vapaa ei ole itseisarvo, Jumalan sanan oppiminen ja mieleen painaminen sen sijaan on. Jumalan sana on pyhittävä aarre.
Kuulkaamme Lutherin vakava varoitus: "Koska Jumalan sana siis on niin tärkeä, ettei lepopäivää ilman sitä lainkaan pyhitetä, meidän on tiedettävä, että Jumala vaatii vakavasti tämän käskyn noudattamista ja rankaisee jokaista, joka väheksyy Hänen sanaansa eikä halua sitä kuulla eikä oppia edes sitä varten määrättynä aikana."
Kolmannen käskyn painavuutta lisää vielä se, että se on ainoa ensimmäisen taulun käskyistä, joka kehottaa aktiiviseen toimintaan. Ensimmäisen taulun käskyt olivat siis niitä, jotka koskevat jumalasuhdetta. Ensimmäinen ja toinen käsky ovat kieltoja: "Älä pidä itselläsi muita jumalia" ja "Älä turhaa lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä." Ainoa asia, mitä meitä aktiivisesti käsketään tekemään jumalasuhteemme hyväksi, on sanottu kolmannessa käskyssä: "Muista pyhittää lepopäivä." Se tarkoittaa etsiytymistä Jumalan säätämien armonvälineiden pariin.
Armonvälineitä ovat ensinnäkin Jumala sana eli Raamattu sekä kirjoitettuna että julistettuna, toiseksi kaste ja ehtoollinen. Myös rippi eli synnintunnustus ja siihen liittyvät päästösanat kuuluvat tähän. Kukaan ei voi itselleen uskoa antaa eikä sitä itsestään puristaa. Yksin ihmisen ulkopuolelta Raamatusta tuleva Jumalan sana - niin seurakunnan keskellä julistetussa kuin sakramenteissakin toimiva - voi uskon synnyttää ja tuon lahjaksi annetun uskon kristityssä säilyttää ja kasvattaa.
Sinunkaan tehtäväsi ei siis ole kristittynä jäädä kotiin, kun Jumalan sanaa sunnuntaina esimerkiksi tässä jumalanpalveluspaikassa julistetaan ja Herran omat kokoontuvat apostolisen järjestyksen mukaan ehtoollispöytään. Tietenkin liikkumisen estävä sairaus tai pakottava työeste voivat joskus tehdä messuun osallistumisen mahdottomaksi. Mutta jos pidät joitain muita oman elämäsi asioita tärkeämpinä kuin jumalanpalvelusta, olet vaarassa kuihtua ja kuolla hengellisesti. Näin on käynyt todella suurelle joukolle myös omassa maassamme Jeesuksen omiksi kastetuille.
Kutsu näitä kuivettuneita ja kuivettumisen vaarassa olevia lähimmäisiäsi elävän sanan ääreen. Ja ennen kaikkea, tule itse ruokapöytään; tule ja omista ehtoollispöydässä itsellesi syntien täysi anteeksiantamus: pelastus ja ikuinen elämä Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen kautta. Katso ristillä kärsivään Jeesukseen. Hän, Jumalan pyhä ja puhdas Poika, suostui kantamaan päällään kaiken maailman synnin, myös kaikki sinun saastaiset ajatuksesi, pahat ja loukkaavat sanasi ja syntiset tekosi.
Pyhittäminen tarkoittaa Jumalan käyttöön erottamista. Lepopäivä täytyy siis erottaa kaikista muista päivistä ja omistaa se Jumalan sanan harjoittamiselle.
Siunaus-sana (hepr. בְּרָכָה berākā́, laus. beraakhaa) johtuu heprean kielessä sanasta 'polvistua'. Siunauksen saa siis polvillaan, nöyrästi vastaan ottamalla. Syvimmältään siunauksessa on kysymys siitä, mitä Jeesus teki Getsemanessa: "Ja Hän [Jeesus] vetäytyi heistä noin kivenheiton päähän, laskeutui polvilleen ja rukoili 42. sanoen: "Isä, jos Sinä tahdot, niin ota pois Minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko Minun tahtoni, vaan Sinun". (Luuk. 22:41-42) Tästä koitui meille ja koko maailmalle suurin mahdollinen siunaus. Ja siunaus on tuleva jokaiselle, joka Herran opettamin rukouksen sanoin pyytää Jumalan tahdon tapahtumista omassa elämässään.
Ensimmäisen luomiskertomuksen päätteeksi kerrotaan, miten Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. "Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki mitä niissä on. 2 Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. 3 Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään." (1Moos. 2:1-3)
Seitsemännen päivän lepo kertoo syvimmiltään Jeesuksen levosta kalliohaudassa. Luther opettaa, että Jeesus täytti sapatin viettämiseen liittyvät käskyt ja kiellot nimenomaan tällä haudassa olemisellaan.
Siunauksesta (1Moos. 2:3) Luther puhuu näin: "Vieläkin voimme nähdä ihmisen, joka on uskolla ja Pyhällä Hengellä täytetty ikään kuin tiedostamattomasti menettelevän, koska hänen hyvät tekonsa tapahtuvat hänen niistä tietämättään, ikään kuin hänen luontonsa pakottaisi häntä hyviä töitä tekemään; kuten näkyy kaikissa Kristuksen töissä." (Saarnoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.)
Seitsemännen päivän osalta puuttuvat Raamatusta kaikkiin muihin päiviin liittyvät maininnat illasta ja aamusta. Tämä korostaa seitsemännen päivän ikuisuusnäkökulmaa.
Suomessakin on vielä viime vuosikymmeniin asti noudatettu kalentereissa raamatullista päivien numerointia. Eli sunnuntai on ollut viikon ensimmäinen päivä, lauantai seitsemäs. Kristinuskon näkökulmasta asia onkin juuri näin. Kristityn elämä alkaa sunnuntain levosta ja Jeesuksen ylösnousemuksen juhlinnasta - työviikko on sitten ihmisen kiitosta Golgatan täytetystä työstä ja kuoleman voittamisesta. Lakiuskonto sen sijaan laittaa ihmisen ensin töihin ja vasta sitten antaa lopuksi levon palkaksi.
Vasta vuonna 1980 kalenterit muutettiin maassamme alkavaksi maanantaista. Maallistuneen aikamme tarpeet vaativat viikon aloittamista työpäivällä. Jopa kesä- ja talviaikaan siirtymisen ajankohta, sunnuntain aamuyö, palvelee maallista työkalenteria. Ei sillä niin väliä, tullaanko sunnuntaina kirkkoon oikeaan aikaan, kunhan vain maanantaina ollaan jo sitten oikeaan aikaan töissä.
Kristillisen kirkon historiassa on puhuttu sunnuntaista myös kahdeksantena päivänä. Jeesuksen ylösnousemus aloitti uuden ajanlaskun, ihmiskunnan uuden viikon. Alkukristityt ovat kutsuneetkin sunnuntaita Herran päiväksi (Ilm. 1:10). Jeesus on uuden ihmiskunnan esikoinen, uusi Aadam, jonka ylösnousemusta ikuiseen elämään tulee jokainen syntinsä Jeesuksen ristin juurella anteeksisaanut kerran seuraamaan.
Luther opettaa vanhasta ja uudesta Aadamista näin: "Adam on lankeemuksensa jälkeen maallinen Jumalan kuva; siis syntinen - vaikkei häntä sellaiseksi oltu alun perin luotukaan. Kristus on puolestaan taivaallinen Jumalan kuva: "täydellisen rakkauden, laupeuden, armon, lempeyden, kärsivällisyyden, viisauden, valon ja ylenpalttisen hyvyyden ihminen; koko hänen elämänsä tarkoitti lähimmäisen parasta ja kaikkien palvelua. Tätä kuvaa täytyy meidänkin kantaa ja hänen kaltaisekseen tulla. Hänen kuvansa on myös kärsimyksen, kuoleman, ylösnousemuksen, elämän, armon ja siveellisyyden kuva. Tämän kaltaisia ovat kaikki taivaalliset ihmiset s.o. uskovaiset." "Ihmisen täytyy olla joko Jumalan tahi perkeleen kuva; sillä jonka mukaan hän asettuu sen kaltaiseksi hän tulee." Luotaessa ihminen oli täynnään Jumalaa. Viite Saarn. 7:30: 'Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät mutkia.' (Em. teos s. 18-20)
Jo Uuden testamentin syntyajoista alkaen kristityt ovat kokoontuneet viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina viettämään ehtoollista (Ap.t. 20:7, katso myös 1Kor. 16:2). Vaikka alkukristityt kokoontuivatkin jumalanpalveluksiin viikon ensimmäisenä päivän, eli silloisen työpäivän, iltana, niin he toki kunnioittivat myös sapatin lepoa. Tosin suuri osa alkukristityistä oli Rooman vallan alla olevia orjia, joten heidän mahdollisuutensa lepoon oli tietenkin hyvin rajattu. Keisari Konstantinus Suuri loi 300-luvulla kristityksi käännyttyään uuden käytännön määräämällä sunnuntain valtakunnan yleiseksi lepopäiväksi. Tällöin sapatin lepo ja Herran päivän ehtoollinen yhdistyivät.
Jumalan luomisen kautta asettaman ajanlaskun seitsenrytmi laajenee myöhemmin vielä vuosiinkin. "Herra sanoi Moosekselle Siinainvuorella: 'Sano israelilaisille: Kun te saavutte siihen maahan, jonka minä teille annan, maan tulee joka seitsemäs vuosi saada sapatinlepo Herran kunniaksi. 3 Kuutena vuotena voit kylvää peltosi, leikata viinitarhasi köynnöksiä ja korjata satoa, 4 mutta seitsemäs vuosi on maan lepovuosi, Herralle pyhitetty sapatti. Silloin et saa kylvää peltoasi etkä leikata viinitarhasi köynnöksiä. 5 Älä korjaa sitä viljaa, joka itsestään kasvaa peltoosi, äläkä kokoa hoitamattomiin köynnöksiisi kasvaneita rypäleitä. Silloin on maan sapattivuosi. 6 Levossa oleva maa antaa kuitenkin ravinnon teille, niin sinulle kuin orjillesi, palkkalaisillesi ja luonasi asuville muukalaisille. 7 Myös karjasi ja muut eläimet voivat syödä kaikkea, mitä maa itsestään tuottaa. 8 Laske seitsemän vuosiviikkoa eli seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Kun vuosiviikkoja on kertynyt seitsemän eli vuosia yhteensä neljäkymmentäyhdeksän, 9 anna silloin seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä puhaltaa torveen; tuona sovituspäivänä soikoot torvet kaikkialla maassanne.'" 3Moos. 25:1-9.
Vuosiviikko-termiä eli seitsemän vuoden ajanjaksoa käytetään myös Danielin ennustuksissa. Dan. 9:25-27. Ihmiskunnan historiassa on ajoittain yritetty luopua seitsemän päivän viikkorytmistä, esim. Ranskan ja Venäjän vallankumouksien aikana. Lopulta kuitenkin aina seitsenpäiväinen rytmi palautettiin.
Ihminen tarvitsee työn ja levon vaihtelua. Yksi nykyajan kristinuskosta luopuvan länsimaailman suurista vitsauksista ja lankeemuksista on kolmannen käskyn laiminlyönti. Ihmisen stressi ja henkinen pahoinvointi liittyy suurelta osin siihen, että olemme kadottaneet lepopäivän ja sen pyhittämiseen liittyvän siunauksen. Jos Jumala itse lepäsi seitsemännen päivän, niin kuinka Hänen kuvakseen luotu ihminen voisi kuvitella selviävänsä ilman tuota lepopäivää?
Lepopäivä on myös työttömälle, eläkeläiselle tai sairaalle tärkeä asia. Vaikka työtä ei olisikaan, lepopäivä tuo vaihtelua. Sinä päivänä jokainen on lisäksi samalla viivalla, kukaan ei erotu joukosta sen tähden, millainen asema hänellä on työelämässä. Sunnuntain jumalanpalveluksessa toteutuu syvimmiltään oikea tasa-arvo. Jokainen jumalanpalvelukseen osallistuva tarvitsee samalla tavoin Jumalan sanaa ja sakramenttia voimakseen ja anteeksiantamuksekseen. Jokainen saa yhtyä seurakunnan rukoukseen sekä kiittää ja ylistää Jumalaa.
Kymmenen käskyn avain on kolmas käsky: muista pyhittää lepopäivä. Juutalaisuudessa tuo käsky on kaikkein keskeisin ja tärkein. Juutalaiset rabbit ovat opettaneet, että jos koko Israel pitäisi yhden kokonaisen sapatinpäivän rikkomatta sitä, tulisi Messias heti paikalla kansansa keskelle. Me kristityt ymmärrämme, että juutalaisten sapattisäädökset ja muut vastaavanlaiset puhtaus- ja kulttisäädökset olivat vain Jeesuksen syntymistä odottavan kansan väliaikainen aitaus, jolla Jumalan valitsemia Aabrahamin jälkeläisiä estettiin sekoittumasta pakanakansoihin.
Mutta lepopäivän pyhittämiskäskyn ydin, hengellinen sisältö, käsky Jumalan sanan harjoittaminen, on yhä voimassa. Jeesuskin kunnioittaa sapattia menemällä silloin synagogajumalanpalvelukseen. Luuk 4:16. Jos Jumalan Sana itse tarvitsi Jumalan sanaa joka pyhä, kuinka kuvittelet meidän selviävän ilman sitä?
Tutkimme nyt, mitä uskonpuhdistajamme Martti Luther opettaa Vähässä ja Isossa katekismuksessaan kolmannen käskyn tarkoituksesta. Tärkein Lutherin opetus lepopäivän pyhittämisestä liittyy pyhittää-sanaan. Käskyn painopiste on siinä, ei levossa. Itse levon Luther suorastaan jossain määrin ohittaa: "... huomattakoon, ettemme pidä lepopäivää ymmärtäväisten ja oppineiden kristittyjen vuoksi, hehän eivät sellaista lainkaan tarvitse." (Iso katekismus, STKS:n julkaisu, s. 82) Olen muuten tässä asiassa itse hieman eri mieltä Lutherin kanssa: niin ymmärtäväistä ja oppinutta kristittyä en ole vielä tavannut, että hän ilman lain käskyä osaisi edes lepopäiväänsä pitää! Mutta löytyy Lutherilla toki vahvaa opetusta itse levostakin: Jeesuksen lepo haudassaan pääsiäissapattina on siis Lutherin opetuksen mukaan todellinen ja pohjimmainen kolmannen käskyn täyttymys.
Keskeisin kolmannen käskyn opetus on se, että lepopäivä on tarkoitettu käytettäväksi Jumalan sanan harjoittamiseen. Lutherin Vähän katekismuksen selitys on syytä ytimekkäänä erityisesti ottaa esille: "Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme." Siis mielellämme, ei väkipakosta pitkin hampain sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen, vaan iloiten siitä, että saamme syödäksemme ja juodaksemme hengellistä ruokaa ja juomaa.
Pelkästään ulkoista lepoa koskevana käsky annettiin vain Vanhan liiton juutalaisille. Käskyn sisältö ei kuitenkaan alkuunkaan tyhjene levon näkökulmasta, vaan keskeistä on juutalaisillekin sana "pyhittää". Jeesuksen aikaan mennessä oppineet juutalaiset olivat turmelleet kuitenkin käskyn oikean sisällön pikkutarkoilla ulkoista lepoa koskevilla määräyksillään.
Kristityille - erityisesti työelämässä mukana oleville - lepopäivä antaa mahdollisuuden arkisesta aherruksesta vapautumiseen, jotta heillä olisi aikaa lukea ja kuulla Jumalan sanaa, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksessa. Kiireisen ja hikisen työviikon aikana siihen ei saata aina jäädä riittävästi aikaa, vaikka pyhittäminen eli Jumalan sanan harjoittaminen kuuluu jokaiseen viikonpäivään.
Mikään päivä sunnuntaista lauantaihin ei itsessään ole toista parempi. Mutta jotta kansa ei vapauden tai tietämättömyyden varjolla jättäisi Jumalan sanan harjoittamista, on syytä pitää erityistä lepopäivää. Vanhastaan (300-luvulta alkaen) se on ollut sunnuntai, Herran ylösnousemuksen päivä. Mutta pitipä kristitty lepopäivänsä minä viikonpäivänä tahansa, niin työstä vapautumisen tarkoitus on se, että aikaa käytetään Jumalan sanan oppimiseen. Laiskottelu tai vapaa ei ole itseisarvo, Jumalan sanan oppiminen ja mieleen painaminen sen sijaan on. Jumalan sana on pyhittävä aarre.
Kuulkaamme Lutherin vakava varoitus: "Koska Jumalan sana siis on niin tärkeä, ettei lepopäivää ilman sitä lainkaan pyhitetä, meidän on tiedettävä, että Jumala vaatii vakavasti tämän käskyn noudattamista ja rankaisee jokaista, joka väheksyy Hänen sanaansa eikä halua sitä kuulla eikä oppia edes sitä varten määrättynä aikana."
Kolmannen käskyn painavuutta lisää vielä se, että se on ainoa ensimmäisen taulun käskyistä, joka kehottaa aktiiviseen toimintaan. Ensimmäisen taulun käskyt olivat siis niitä, jotka koskevat jumalasuhdetta. Ensimmäinen ja toinen käsky ovat kieltoja: "Älä pidä itselläsi muita jumalia" ja "Älä turhaa lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä." Ainoa asia, mitä meitä aktiivisesti käsketään tekemään jumalasuhteemme hyväksi, on sanottu kolmannessa käskyssä: "Muista pyhittää lepopäivä." Se tarkoittaa etsiytymistä Jumalan säätämien armonvälineiden pariin.
Armonvälineitä ovat ensinnäkin Jumala sana eli Raamattu sekä kirjoitettuna että julistettuna, toiseksi kaste ja ehtoollinen. Myös rippi eli synnintunnustus ja siihen liittyvät päästösanat kuuluvat tähän. Kukaan ei voi itselleen uskoa antaa eikä sitä itsestään puristaa. Yksin ihmisen ulkopuolelta Raamatusta tuleva Jumalan sana - niin seurakunnan keskellä julistetussa kuin sakramenteissakin toimiva - voi uskon synnyttää ja tuon lahjaksi annetun uskon kristityssä säilyttää ja kasvattaa.
Sinunkaan tehtäväsi ei siis ole kristittynä jäädä kotiin, kun Jumalan sanaa sunnuntaina esimerkiksi tässä jumalanpalveluspaikassa julistetaan ja Herran omat kokoontuvat apostolisen järjestyksen mukaan ehtoollispöytään. Tietenkin liikkumisen estävä sairaus tai pakottava työeste voivat joskus tehdä messuun osallistumisen mahdottomaksi. Mutta jos pidät joitain muita oman elämäsi asioita tärkeämpinä kuin jumalanpalvelusta, olet vaarassa kuihtua ja kuolla hengellisesti. Näin on käynyt todella suurelle joukolle myös omassa maassamme Jeesuksen omiksi kastetuille.
Kutsu näitä kuivettuneita ja kuivettumisen vaarassa olevia lähimmäisiäsi elävän sanan ääreen. Ja ennen kaikkea, tule itse ruokapöytään; tule ja omista ehtoollispöydässä itsellesi syntien täysi anteeksiantamus: pelastus ja ikuinen elämä Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen kautta. Katso ristillä kärsivään Jeesukseen. Hän, Jumalan pyhä ja puhdas Poika, suostui kantamaan päällään kaiken maailman synnin, myös kaikki sinun saastaiset ajatuksesi, pahat ja loukkaavat sanasi ja syntiset tekosi.
Pyhittäminen tarkoittaa Jumalan käyttöön erottamista. Lepopäivä täytyy siis erottaa kaikista muista päivistä ja omistaa se Jumalan sanan harjoittamiselle.
Siunaus-sana (hepr. בְּרָכָה berākā́, laus. beraakhaa) johtuu heprean kielessä sanasta 'polvistua'. Siunauksen saa siis polvillaan, nöyrästi vastaan ottamalla. Syvimmältään siunauksessa on kysymys siitä, mitä Jeesus teki Getsemanessa: "Ja Hän [Jeesus] vetäytyi heistä noin kivenheiton päähän, laskeutui polvilleen ja rukoili 42. sanoen: "Isä, jos Sinä tahdot, niin ota pois Minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko Minun tahtoni, vaan Sinun". (Luuk. 22:41-42) Tästä koitui meille ja koko maailmalle suurin mahdollinen siunaus. Ja siunaus on tuleva jokaiselle, joka Herran opettamin rukouksen sanoin pyytää Jumalan tahdon tapahtumista omassa elämässään.