S Äänneoppi: äänteet, kirjaimet, tavut ja morfeemit (INFO SUOMEN KIELIOPPI)
| info-s-aanneoppi.pdf |
Avaa lukemista ja tulostamista varten yllä oleva pdf-tiedosto (päivitelty 2.7.2024).
INFO https://gen.fi/info.html
S SUOMEN KIELIOPPI https://gen.fi/info-s.html
S Äänneoppi: äänteet, kirjaimet, tavut ja morfeemit
https://gen.fi/info-s-aanneoppi.html
SISÄLLYSLUETTELO (luonnos)
00. Dokumentteja
0. Äänneopin johdanto: äänteet, kirjaimet, tavut ja morfeemit
1. Fonetiikka eli ääntöoppi
2. Kirjainoppi
2.0 Kirjainopin johdanto
2.1 Kyrillinen kirjaimisto
2.2 Suomen kirjainmerkkien pohjana on seemiläinen kirjaimisto
2.3 Latinalainen ja skandinaavinen kirjaimisto
2.4 Miksi "c" on aakkoston kolmas kirjain?
3. Tavuoppi
3.0 Tavuopin johdanto
3.1 Suomen kielen tavut
3.2 Suomalaisten sanojen tavutus
3.3 Vierasperäisten sanojen tavutus
3.4 Geminaatta eli kaksoiskonsonantti
3.5 Rajageminaatio eli rajakahdennus
3.6 Sanojen jakaminen eri riveille
4. Morfeemioppi: kielen pienimmät merkitykselliset yksiköt
4.0 Morfeemiopin johdanto
4.1 Sanavartalo
4.2 Johdin
4.3 Tunnus
4.4 Pääte
4.5 Liite
4.6 Esimerkkejä morfeemeista
00. DOKUMENTTEJA
I Juha Muukkosen (Genesis ry) kotisivujen sivukartta
https://gen.fi/info-sivukartta.html
S Suomen kielen lyhyt kielioppi
https://gen.fi/info-s-suomen-kielioppi.html
S Fonetiikka eli ääntöoppi
https://gen.fi/info-s-fonetiikka.html
S Foneettiset äänneluokat
https://gen.fi/info-s-fonetikka-aanneluokat.html
S Foneettinen äännevaihtelu
https://gen.fi/info-s-fonetiikka-aannevaihtelu.html
S Affiksit eli sanan liitteet
https://gen.fi/info-s-affiksit.html
Ikola, Osmo: Nykysuomen käsikirja. 3. uud. laitos. Gummerus 1991
Ison suomen kieliopin verkkoversio (VISK)
https://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php
Kielitoimiston ohjepankki
https://kielitoimistonohjepankki.fi/
Kielitoimiston sanakirja
https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/
Korpela, Jukka K.: Nykyajan kielenopas
https://jkorpela.fi/kielenopas/index.html
Mikkola et al.: Äidinkieli ja kirjallisuus. Käsikirja. WSOY 2004
Pitkäranta, Reijo: Suomi–latina–suomi-sanakirja. 6. painos. Gaudeamus 2018
Turtia, Kaarina: Sivistyssanat. Otava 2001
Wikipedia
https://fi.wikipedia.org/
Wiktionary
https://www.wiktionary.org/
https://en.wiktionary.org/wiki/
0. ÄÄNNEOPIN JOHDANTO:
ÄÄNTEET, KIRJAIMET, TAVUT JA MORFEEMIT
Kieltä voidaan tutkia äänne-, sana- ja lauseopin näkökulmista.
S Suomen kielen lyhyt kielioppi
https://gen.fi/info-s-suomen-kielioppi.html
Tässä dokumentissa tarkastellaan äänteitä eli äänneoppia, so. lausuttuja äänteitä, kirjoitettuja kirjaimia ja näistä muodostuvia sanansisäisiä yksikköjä: tavuja ja morfeemeja eli sanan pienimpiä merkityksellisiä yksiköitä.
Äänneoppi jaetaan tässä siis neljään osa-alueeseen:
• 1. fonetiikka eli ääntöoppi
• 2. kirjainoppi
• 3. tavuoppi
• 4. morfeemioppi eli sanan pienimmät merkitykselliset yksiköt
Englanninkieliset sanat on kirjoitettu punaisella, latinankieliset violetilla. Latinan sanoissa paino on yleensä kolmanneksi viimeisellä tavulla (antepenultima). Jos toiseksi viimeinen tavu (penultima) on kuitenkin pitkä, niin silloin se on painollinen.
1. FONETIIKKA ELI ÄÄNTÖOPPI
S Fonetiikka eli ääntöoppi
https://gen.fi/info-s-fonetiikka.html
2. KIRJAINOPPI
2.0 KIRJAINOPIN JOHDANTO
Mikael Agricola lainasi suomen kielen kirjoittamiseen latinan kirjaimet eli aakkoset. Eurooppalaisissa kielissä käytetään latinalaisten kirjainten lisäksi myös kreikkalaista aakkostoa sekä siitä kehitettyä kyrillistä kirjaimistoa.
2.1 KYRILLINEN KIRJAIMISTO
Kreikkalaiset oppineet Kyrillos (alk. Konstantinos) ja Methodios saivat Bysantin keisarilta vuonna 863 tehtävän luoda slaavilaisille kielille yhtenäinen kirjoitusjärjestelmä. Tätä kutsutaan glagoliittiseksi (slaav. glagol "sana") kirjaimistoksi. Tästä kirjaimistosta kehittyi yhä Kyrilloksen nimeä kantava kyrillinen kirjaimisto. Alkuaan tätä kyrillistä kirjaimistoa käytettiin noin vuodesta 900 alkaen kirkkoslaavin kirjoittamiseen.
Kyrillistä kirjaimistoa käytetään nykyään monien slaavilaisten sekä Venäjällä ja lähialueilla puhuttavien uralilaisten, turkkilaisten, mongolilaisten, luoteiskaukasialaisten, pohjoiskaukasialaisten ja dagestanilaisten kielten kirjoittamiseen.
Kyrillinen kirjaimisto
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyrillinen_kirjaimisto
2.2 SUOMEN KIRJAINMERKKIEN POHJANA ON SEEMILÄINEN
KIRJAIMISTO
Kreikkalaiset omaksuivat foinikialaisen kauppiaskansan kautta maailman vanhimman tunnetun äännekirjoituksen eli seemiläiset kirjaimet ~1200 eKr. Foinikialaiset asuivat nykyisen Libanonin alueella. He kävivät Välimerellä ahkerasti kauppaa ja perustivat myös Karthagon ("uusi kaupunki") siirtokunnan nykyisen Tunisian alueelle.
Varhaisimmat arkeologiset löydöt tästä mullistavasta seemiläisestä aakkostosta ovat noin vuodelta 2000 eKr. Siinailta ja Egyptistä. Abraham liikkui juuri tuona aikana noilla seuduilla. Tätä vanhemmat tunnetut kirjoitusjärjestelmät ovat joko sana- eli kuvakirjoitusta tai tavukirjoitusta. Seemiläisten kirjainmerkkien taustalla on egyptiläiset hieroglyfit, jotka ovat siis olleet vielä kuvakirjoitusta.
H4A Kirjainten varhaisimmat muodot
https://gen.fi/h4a-kirjainten-varhaisimmat-muodot.html
Seemiläisessä kirjoitusjärjestelmässä jokaisella äänteellä, tarkkaan ottaen konsonantilla eli kerakkeella, on oma merkkinsä. Merkkejä eli kirjaimia on 22, ja ne ovat Jumalan täsmälleen asettamina tietyssä järjestyksessä. Tästä ovat todisteena sekä kirjaimiin liittyvä gematria eli lukuarvot sekä ns. aakkospsalmit, esim. Raamatun pisin luku, Psalmi 119.
Seemiläistä alkuperää olevat kirjaimet välittyivät kreikkalaisilta yhä edemmäksi kohti länttä. Seuraavaksi kirjaimet omaksuivat etruskit ~1000 eKr. Roomalaiset omaksuivat puolestaan etruskien seemiläis-kreikkalaisperäisen aakkoston latinan kielen kirjoittamiseen ~700 eKr.
Suomen historian yksiselitteisesti merkittävin henkilö Mikael Agricola valitsi uuden ajan alussa kaikkien muiden länsikielten tapaan suomen kielen kirjoittamiseen latinan aakkoset (Mikael Agricola: Abckiria 1543).
H6K Heprean, kreikan ja latinan kirjaimet
https://gen.fi/h6k-00-kirjaimisto.html
2.3 LATINALAINEN JA SKANDINAAVINEN KIRJAIMISTO
Latinalainen aakkosto kehittyi Apenniinien niemimaalla 700-luvulla eKr. Roomalaiset lainasivat kirjaimistonsa etruskeilta, jotka olivat saaneet kirjaimensa muutamaa sataa vuotta aikaisemmin kreikkalaisilta. Kreikkalaiset olivat omaksuneet aakkostonsa puolestaan foinikialaisilta noin 1200 eKr. Rooman valtakunnan laajenemisen myötä latina ja sen kirjaimisto tuli tutuksi huomattavan monelle eurooppalaiselle kansalle.
Latinassa käytetään k-kirjainta vain harvoissa muista kielistä lainatuissa sanoissa, esim. Karthago tai kalendae "kuukauden ensimmäinen päivä" > kalenteri. I-kirjainta käytettiin sekä i-vokaalin että j-konsonantin merkkinä. V‑kirjainta käytettiin sekä u-vokaalin että v-konsonantin merkkinä.
Alkuaan K-äänteenä lausutusta C-kirjaimesta muokattiin G-kirjain ~200 eKr., ja se sijoitettiin aakkostossa seitsemänneksi kreikkalaisen dzeeta-kirjaimen paikalle, jossa alkuaan oli ollut seemiläisen "zain". X, Y ja Z omaksuttiin kreikasta ajanlaskun alun tienoilla ja lisättiin aakkoston loppuun. Kirjaimet J, U ja W lisättiin latinaan vasta keskiajalla. Latinassa käytettiin aluksi vain suuria kirjaimia. Pienet kirjaimet muodostuivat vasta keskiajalla.
Suomen aakkostoon lisättiin lopuksi skandinaavisten kielten tavoin "ääkköset" eli Å-, Ä- ja Ö-kirjaimet.
2.4 MIKSI "C" ON AAKKOSTON KOLMAS KIRJAIN?
Kreikan kielessä on kolmantena kirjaimena alkuperäisen seemiläisen aakkoston mukaisesti soinnillinen k-äänne eli g (gimel/gamma). Mutta miksi meillä on kolmantena kirjaimena s-äänteenä lausuttava "c"? G-kirjain, joka sekin on kyllä gammasta/gimelistä peräisin, on meillä vasta seitsemäntenä.
Ennen ajanlaskun alkua nykyisen Italian alueella eläneet etruskit eivät osanneet sanoa gamma-sanan soinnillista alkuäännettä /g/. He lausuivat siihen suomalaisten tapaan soinnittoman äänteen /k/. Jos vieraita kieliä puhumatonta tai opiskelematonta suomalaista pyytää sanomaan "gameli", niin hän sanoo "kameli". Se onkin vakiintunut suomen kielessä tuon kyttyräselkäisen erämaalaivan nimeksi.
Kolmantena aakkoston kirjaimena oli nyt etruskien jäljiltä soinniton /k/, ei enää alkuperäinen soinnillinen /g/. Antiikin aikana soinnitonta k-äännettä alettiin merkitä latinaan c-kirjainmerkillä: Cicero /kikerō/, Caesar /keesar/. Meille tuttua k-kirjainta käytetään latinassa vain harvoissa lainasanoissa.
Keskiajalla c-kirjainta alettiin pelkästään kirkko- ja sivistyskieleksi jääneessä latinassa lausua tietyissä sanoissa s-äänteenä. Tämän vaikutti latinasta syntyneet kansanmurteet eli myöhemmät romaaniset kielet: italia, espanja, portugali, ranska, romania, katalaani, oksitaani (provensaali) jne.
Kun Mikael Agricola otti latinan aakkoston suomen kirjoittamiseen, niin tuolloisessa uuden ajan alun latinassa oli nyt kolmantena kirjaimena s-äänteenä lausuttava "c".
3. TAVUOPPI
3.0 TAVUOPIN JOHDANTO
Tavu
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tavu
Tavu kielen rakenneyksikkönä ja suomen tavutyyppejä (VISK)
https://kaino.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=11
Jokaisessa kotosuomalaisessa tavussa on yksi tai kaksi vokaalia. Yhden tai kahden vokaalin "keralla" eli seurassa voi olla korkeintaan kolme konsonanttia eli sananmukaisesti "keraketta". Suomalaisessa tavussa voi olla yhteensä kuitenkin korkeintaan neljä äännettä/kirjainta.
Yksi tavun äänteistä on aina tavun muodostava eli syllabinen. Suomessa se on yksittäinen lyhyt vokaali tai kahdesta vokaalista muodostuva pitkä vokaali tai diftongi.
• syllabinen eli tavullinen, tavun muodostava, syllabic < kreik. συλλαβικός
syllabikos < συλλαβή syllabee "tavu, so. yhdessä kiinni pitäminen eli tavun muodostaminen" < συλλαμβάνω syllambanoo (UT 16x) pitää tai ottaa kiinni < pref. σύν, λαμβάνω
Esim. tšekin ja slovakian kielissä on myös vokaalittomia tavuja. "Strč prst skrz krk" /str̩tʃ pr̩st skr̩s kr̩k/ (suomalaisittain "strötš pröst skrös krök") on sanaleikki, joka tarkoittaa "työnnä sormi kurkun läpi". Lauseessa ei ole yhtään vokaalia. Jokaisen tavun nukleuksena eli ytimenä on syllabinen /r̩/.
• nukleus eli ydin < nucleus "hedelmän sydän, ydin, tuma"
Myös englannissa on vokaalittomia tavuja, esim. table /teibl/, jonka jälkimmäisen tavun ytimenä eli tavun muodostavana syllabisena äänteenä on /l/.
Lapset omaksuvat äidinkielelleen ominaisen tavurakenteen luonnostaan. Jo pikkulapset osaavat jakaa sanoja tavuihin, mikä ilmenee esimerkiksi painokkaasti puhuttaessa tai huudettaessa: äi-ti! Suo-mi, Suo-mi!
Kun sanojen tavurakenteeseen halutaan kiinnittää erityistä huomiota, voidaan ääntämisen yhteydessä puhua kirjain kerrallaan tavaamisesta: "tee–aa–ta, vee–uu–vu, tavu!". Kirjoituksen yhteydessä voidaan puhua tavuttamisesta eli sanan jakamisesta tavuihin. Tavuttaminen tarkoittaa myös sanojen lausumista tavu kerrallaan.
Muutamissa kielissä kuten kiinassa lähes kaikki kantasanat ovat yksitavuisia. Myös esimerkiksi englannissa ja ruotsissa yksitavuisia sanoja on huomattavan paljon. Hepreassa kaikki sanat palautuvat kolmikirjaimiseen juureen, joka on joko yksi- tai kaksitavuinen.
Suomen kielessä perussanavartalot ovat tavallisimmin kaksitavuisia, mutta yksitavuisiakin sanoja on jonkin verran. Kolmi- tai useampitavuiset sanat ovat yleensä muiden sanojen johdannaisia.
Tavuoppi liittyy kiinteästi sanapainoon, äänteen kvantiteettiin ja intonaatioon.
• kvantiteetti eli äänteen pituus, kesto
< quantitas /kvantitās/ määrä, suuruus, suure
• intonaatio eli sävelkulku, puhemelodia
< intonare /ā/ soida, soittaa, virittää soitinta; jyristä
Tavut jakautuvat avo- tai umpitavuiksi:
• vokaaliin päättyvä on avotavu
• konsonanttiin päättyvä on umpitavu eli suljettu tavu
• kahteen konsonanttiin päättyvä on kaksoissuljettu tavu
Suomen tavut voidaan jakaa myös lyhyiksi tai pitkiksi tavuiksi:
• lyhyeen vokaaliin päättyvä on lyhyt tavu
• pitkään vokaaliin tai konsonanttiin päättyvä on pitkä tavu
Esim. kreikassa tavut jaetaan lyhyihin ja pitkiin pelkästään vokaalin pituuden mukaan, jolloin esim. konsonantti–lyhyt vokaali–konsonantti -tavu on lyhyt – suomessa se määritellään pitkäksi tavuksi.
3.1 SUOMEN KIELEN TAVUT
Suomalaisen tavun nukleuksena eli ytimenä on aina syllabinen eli tavun muodostava vokaali, joka voi olla lyhyt (esim. a), pitkä (esim. aa) tai diftongi (esim. ai). Erilaisia tavuja on suomessa vajaat 3000. Suomalaisen sanan tavuun kuuluu vähintään yksi ja korkeintaan neljä eri äännettä.
K = konsonantti
V = vokaali
R = resonantti:
likvida eli juoksevaisäänne /l, r/ tai nasaali eli nenä-äänne /m, n, ŋ/
Suomalaiset konsonanttialkuiset tavut:
• KV
• KVK
• KVRK
• KVV
• KVVK
Suomalaiset vokaalialkuiset tavut:
• V
• VK
• VRK
• VV
• VVK
Suomen kielessä KV- ja KVK- tavut edustavat lähes 70 %:a kaikista tavuista. Vokaalilla alkavia tavuja on vain ~10 %.
Useimmat suomen kielen sanat päättyvät vokaaliin:
• Herra
• kimpale
• viiri
• nosto
• kaiku
• kyy
• itkeä
• mössö
Suomalainen sana voi päättyä myös l-, n-, r-, s- tai t-konsonantteihin:
• sävel
• avain
• penger
• paras
• häät
Kaksoissuljetun tavun jälkeen seuraa aina konsonantti eli se liittyy aina geminaattaan tai konsonanttiyhtymään. Kaksoissuljettuja KVRK- ja VRK-tavuja ei voi esiintyä sanan viimeisenä tavuna.
• alttari
• pulppuaminen
• kirstu
• kerskata
• hanska
• rontti
• ramppi
• sumppu
• juntta
• karonkka
• pankki
Yleiskielisten suomalaisten sanojen tavusäännöt eivät koske murteiden ja slangin lisäksi myöskään tuttavallisia tervehdyksiä, onomatopoeettisia eli "nimellä runoilevia" interjektio- eli huudahdustyyppisiä sanoja eikä esim. sarjakuvien puhekuplien sanoja:
• argh! auts! heips! huh! hups! häh? hurr! iik! kräks! mitäh? morjens!
plumpsis! puf! skriik! splut! stop!
3.2 SUOMALAISTEN SANOJEN TAVUTUS
Ison suomen kieliopin verkkoversio (VISK)
https://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php
Tavu
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tavu
Vanhoissa suomalaisissa sanoissa – joko kantakielestä perityissä tai riittävän kauan sitten lainatuissa – tavuraja määräytyy seuraavasti:
• aina vokaalia edeltävän konsonantin edessä
□ ta-lo, ta-los-ta, ta-loon
□ kau-pun-ki, kau-pun-kiin, kau-pun-gis-sa-kin
□ Pent-ti, Pen-tin, Pen-til-le
• kahden eri vokaalin välissä, silloin kun ne eivät edusta diftongia
□ i-ho-a
□ lau-antai
□ li-an
□ se-assa
□ tutustu-a
Suomen kielessä tavun nukleuksena eli ytimenä toimiva vokaali voi ääntyä lyhyenä tai pitkänä. Lyhyttä vokaalia merkitään suomen oikeinkirjoituksen mukaan yhdellä kirjaimella ja pitkää kahdella.
Diftongia eli pitkää vokaalia, jonka aikana äännearvo muuttuu liukuen, merkitään kahdella eri kirjaimella, jotka edustavat äänteen alku- ja loppuarvoa. Diftongi eli kaksoisääntiö tarkoittaa siis tavua, jossa on kaksi eri vokaalia. Suomen kielessä on vain lyhytvokaalisia diftongeja, ts. tavussa on kaksi eri vokaalia, jotka ovat kumpikin lyhyitä.
• δίφθογγος difthoŋgos "kaksoisääni"
< δύο dyo (UT 136x) kaksi,
φθόγγος fthoŋgos mask. (UT 2x) ääni, sävel, puhe
Suomen kielessä on 18 diftongia:
• ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, ey, iy, uo, yö, ie
Näistä ie, uo ja yö esiintyvät vain ensimmäisessä tavussa:
• pie-ni
• tuo-li
• työ
Kauempana sanassa ie katsotaan vokaaliyhtymäksi eli kahteen eri tavuun kuuluviksi:
• paperi-en
• hygi-enia
Jos sanassa esiintyy muunlaisia vokaaliyhdistelmiä, niiden välissä on tavuraja:
• ai-e
• ko-me-a
• hi-o-a
• lau-an-tai
• lau-on (laukoa)
• na-ii-vi
• ruo-on (ruoko, ruo'on)
Tavu voi muodostua myös ilman konsonttia:
• a-pe-a
• aa-va
• ee-ben-puu
• o-saa
• hi-oo
Astevaihtelun tuottama kahden saman lyhyen vokaalin peräkkäisyys tuottaa yleensä pitkän vokaalin:
• haka: *hakan > haat
• koko: *kokon > koon
• *makahan > makaan: maa-ta (maata)
*ma-kat-ta > *ma-kat-ta > *ma-ka-ta > maata
• tekee: *teken > teen
Kahden saman lyhyen vokaalin välissä on kuitenkin poikkeuksellisesti tavunraja sellaisissa heikkoasteisissa monikkomuodoissa kuin ikä: i'issä ja piki: pi'istä. Kyseessä on siis vokaaliyhtymä, ei pitkä vokaali:
• ikä: *ikissä > i-is-sä (i'issä)
• piki: *pikistä > pi-is-tä (pi'istä)
vrt.
□ Ii (paikkakunta Pohjois-Pohjanmaalla): Iis-sä (Iissä)
□ pii (epämetallinen alkuaine, piikki, vastatuuli,
ympyrän kehän ja halkaisijan suhde): piis-sä (piissä)
Jos kaksi eri lyhyttä vokaalia jää astevaihtelun jälkeen peräkkäin, niin silloin ne voivat yhdistyä diftongiksi tai jäädä vokaaliyhtymäksi, jossa vokaalit yhä edelleen kuuluvat eri tavuihin:
• hakea: *hakin > hain tai ha-in
• haku: *hakun > haun tai ha-un
• hiki: *hiken > hien tai hi-en
• kokea: *kokin > koin tai ko-in
• rykiä: *rykin > ryin tai ry-in
• tekeä: *tekin > tein tai te-in
• täky: *täkyn > täyn tai tä-yn
Astevaihtelun jälkeisissä vähintään kolmen vokaalin jonossa tai pitkän ja lyhyen vokaalin yhtymässä sen sijaan on aina tavunraja:
• haku: *hakuissa > ha-uis-sa (hauissa)
□ vrt. hauki: *haukissa > hau-is-sa (hauissa)
• kiekua: *kiekun > kie-un (kieun)
• laukoa: *laukon > lau-on (lauon)
• liika: *liikan > lii-an (liian)
• raaka: *raakan > raa-an (raa'an)
• ruoko: *ruokon > ruo-on (ruo'on)
• tauko: *taukon > tau-on (tauon)
• vaaka: *vaakoissa > vaa-ois-sa (vaaoissa)
K:n heikkoa astetta edustavissa sanoissa on myös sellaisia kahden vokaalin jonoja, joita ei varsinaisesti lueta suomen diftongeihin. Tällöin jono on ensisijaisesti vokaaliyhtymä ja sisältää tavunrajan, mutta voi toisaalta ääntyä diftonginakin.
• hakea: *haken > ha-en tai /haen/ (haen)
• kokea: *koken > ko-en tai /koen/ (koen)
• loka: *lokan > lo-an tai /loan/ (loan)
• pukea: *puken > pu-en tai /puen/ (puen)
• teko: *tekot > te-ot tai /teot/ (teot)
Samanlaista vaihtelua on joissakin vierassanoissa:
• koalitio: ko-a-li-ti-o tai /koa-li-ti-o/
• maestro: ma-es-tro tai /maest-ro/
• piano: pi-a-no tai /pia-no/
• teologi: te-o-lo-gi tai /teo-lo-gi/
Muutamassa u-alkuisessa johdostyypissä esiintyy rinnakkain diftongeja ja vokaaliyhtymiä:
• eheytän: e-hey-tän tai e-he-y-tän
• eheyttää: e-heyt-tää tai e-he-yt-tää
• eriytys: e-riy-tys tai e-ri-y-tys
• hyökkäyksen: hyök-käyk-sen tai hyök-kä-yk-sen
• nyökkäys: nyök-käys tai nyök-kä-ys
• kopeus: ko-peus tai ko-pe-us
• outous: ou-tous tai ou-to-us
• pakkaus: pak-kaus tai pak-ka-us
• purkaus: pur-kaus tai pur-ka-us
• rakkauden: rak-kau-den tai rak-ka-u-den
• rakkautta: rak-kaut-ta tai rak-ka-ut-ta
• rosvous: ros-vous tai ros-vo-us
• sulauttaa: su-laut-taa tai su-la-ut-taa
• äitiys: äi-tiys tai äi-ti-ys
Jos vokaaliyhtymäksi tavuttaminen tuottaa pelkän yksivokaalisen (V) jälkitavun, niin vokaalit äännetään mieluummin samaan tavuun kuuluvina diftongeina:
• e-hey-tän
• e-riy-tys
• /pia-no/
• rak-kau-den
• /tae/
Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksitavuiset sanat. Se viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina:
• pianojen: /pia-no-jen/ – ei *pi-a-noi-den
• maestrojen: /maest-ro-jen/ – harv. ma-est-roi-den
Sanan (tai yhdyssanan osan) sisällä kahden vokaalin välissä esiintyvä konsonantti aloittaa aina uuden tavun:
• i-lo-lau-lu
• Ju-ma-la
Jos konsonantteja on monta peräkkäin, niin viimeinen niistä aloittaa uuden tavun:
• sääs-tää
• kers-ku-a
3.3 VIERASPERÄISTEN SANOJEN TAVUTUS
Suomalaissa sanoissa tavujen rakenne voi monimutkaisimmillaan olla siis muotoa:
• KVVK: läis-kyt-tää, piir-tää, roh-kais-ta, saar-na-ta, suih-kut-taa, taas
• KVRK: valt-ti, kers-ka-ta, lamp-pu, kynt-ti-lä, /peŋk-ka/
Kaikki kielet eivät salli näin monimutkaisia tavurakenteita, esimerkiksi japanissa vain muoto KV on sallittu. Joissain kielissä tavurakenne voi olla huomattavasti monimuotoisempi.
Suomessa käytetyissä laina- ja vierassanoissa sekä vierasnimissä voi esiintyä esim. seuraavia tavuja:
KKV Kle-o-pas, Tro-fi-mos
KKVK Kris-tus, Pris-cil-la, psal-mi
KKVKK fluns-sa
KKVV troo-la-ri
KKVVK kraat-te-ri, mais-traat-ti
sKKVK stres-si
sKKVKK spriŋk-le-ri, sprint-te-ri
KVKKKKK Delitzsch /delitʃ/
Vierassanoissa tavu voi alkaa siis myös konsonanttiyhtymällä:
• trak-to-ri
• sprint-te-ri
• kon-struk-ti-o (myös konst-ruk-ti-o)
Jos kaksi samaa konsonanttia on peräkkäin, niiden välissä on aina tavuraja:
• af-fik-si
• at-tri-buut-ti
• Ba-rab-bas
3.4 GEMINAATTA ELI KAKSOISKONSONANTTI
Geminaatta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Geminaatta
Mikä on geminaatta? (VISK § 27)
https://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=27
Geminaatta eli kaksoiskonsonantti tarkoittaa kahta peräjälkeen olevaa samaa konsonanttia, jotka suomessa kuitenkin kuuluvat aina eri tavuihin. Tavuraja kulkee siis geminaatan keskellä. Geminaattaa voidaan kutsua pitkäksi konsonantiksi, yksittäiskonsonanttia lyhyeksi konsonantiksi.
Joissakin muissa kielissä, esim. virossa, geminaatta voi kuulua samaan tavuun. Esimerkiksi viron ilma-sana voi tarkoittaa samaa kuin suomessa mutta myös samaa kuin suomen "ilman". Merkitys riippuu siitä, äännetäänkö /l/ yksittäiskonsonanttina vai geminaattana.
Suomessa useimmat konsonantit esiintyvät geminaattoina: h, k, l, m, n, p, r, s, t ja /ŋ/. Näistä h on geminaattana äärimmäisen harvinainen. Geminaatio merkitään suomessa kirjoittamalla kirjain kahteen kertaan (paitsi /ŋ/ kirjainyhdistelmällä ng).
• lan-gan /laŋ-ŋan/
Geminaatta hh esiintyy lähinnä vain deskriptiivisissä eli kuvailevissa sanoissa:
• hihhuli
• hohhoijaa
• wahhabilaisuus (sunnilaisen islaminuskon suuntaus)
Geminaatat bb, dd, ff, gg, jj, šš, vv ja zz esiintyvät vain slangissa, murteissa tai vierassanoissa ja ‑nimissä:
• Barabbas (aram. Barabba "isän poika")
• rabbi (hepr. opettaja "minun suureni")
• addiktio (riippuvuus)
• spaddu (yleiskieli: savuke)
• diggaan (yleiskieli: pidän jotakin hyvänä)
• affiksi (sanan liite)
• suffiksi (sanan loppuliite)
• aggressio (vihamielisyys, hyökkäävyys)
• suggestio (salavaikuttaminen)
• (hän) ajjaa (yleiskieli: ajaa)
• apašši (amerikkalainen intiaaniheimo)
• hyvvää, hyvvee (yleiskieli: hyvää)
• kovvaa (yleiskieli: kovaa)
• jacuzzi (poreallas tai -amme)
Suomessa geminaatta voi esiintyä myös konsonanttiyhtymässä:
• pilk-ka
• mort-te-li
• lamp-pu
• pant-ti
• lank-ku
3.5 RAJAGEMINAATIO
Konsonantin kahdentuminen voi puheessa ulottua rajageminaatiossa sanarajan yli:
• mene pois! /menep pois/
• sadekatos /sadekkatos/
Rajageminaatio kuuluu suomen yleiskieleen ja useimpiin murteisiin, mutta kirjoitetussa tekstissä sitä ei merkitä näkyviin. Useissa suomen murteissa esiintyy enemmän geminaatiota kuin yleis- ja kirjakielessä:
Yleisgeminaatio esiintyy useimmissa itämurteissa, keski- ja pohjoispohjalaismurteissa sekä peräpohjalaismurteissa: konsonantti kahdentuu lyhyen painollisen (tai sivupainollisen) vokaalin ja pitkän vokaalin (tai diftongin) välissä:
• /kokkous, kovvaa, lukkee, perrään/
Lounais-Suomen erikoisgeminaatio esiintyy lounaismurteissa: konsonantit k, p, t ja s voivat kahdentua, jolloin niitä seuraava vokaali on lyhyt:
• oikea: /oikke/
• soikea: /soikke/
Lounaismurteissa sellaiset sanat, jossa yleiskielessä eivät ole rajageminaation piirissä, esim. nukke, saavat rajageminaation:
• nukkekoti:
□ /nukkekoti/ (yleiskieli)
□ /nukkekkoti/ (lounaismurteet)
Itä-Suomen erikoisgeminaatio esiintyy itäisimmissä savolaismurteissa, selvimmin Pohjois-Karjalassa, esim. /lehmmiä/. Tämä erikoisgeminaatio on kielihistoriallisesti melko nuori ilmiö, enintään parisataa vuotta vanha.
3.6 SANOJEN JAKAMINEN ERI RIVEILLE
• 1. Sanaa, joka ei ole yhdyssana,
ei suositella jakamaan eri riveille kahden vokaalin välistä:
□ tutus-tua – ei: tutustu-a
□ seas-sa – ei: se-assa
□ lauan-tai – ei: lau-antai
□ lian – ei: li-an
• 2. Sanan tai yhdyssanan osan ensimmäistä tai viimeistä kirjainta ei eroteta
omalle rivilleen:
□ aloi-tus – ei: a-loitus
□ alue – ei: a-lue tai alu-e
□ kansan-edustaja – ei: kansane-dustaja
□ valtio-mies – ei: valti-omies
• 3. Jos yhdyssana halutaan jakaa kahdelle riville, niin se on yleensä
mielekkäintä tehdä yhdyssanan osien rajalla:
□ kirja-kauppa
□ kansan-edustaja
□ vast-edes
□ par-aikaa
□ tie-alue
– kuitenkin: ell-ei tai el-lei, joll-ei tai jol-lei
• 4. Vierasperäisiä yhdyssanoja voidaan jakaa tunnistettavien osien välistä:
□ demo-kratia
□ mikro-skooppi
□ typo-grafia
• 5. Jos vierasperäisten sanojen osien välinen raja on hämärtynyt,
voidaan jakaa myös suomalaisittain ääntämyksen perusteella:
□ demok-ratia
□ mikros-kooppi
• 6. Jos vierasnimen kirjainyhdistelmä edustaa yhtä äännettä,
sitä ei tule hajottaa:
□ Por-sche – ei: Porsc-he tai Pors-che
□ Goe-the – ei: Go-ethe tai Goet-he
□ Smi-thin – ei: Smit-hin
• 7. Automaattinen tavutus ei kykene erottamaan toisistaan sellaisia eri sanojen
taivutusmuotoja, jotka ovat muuten samannäköisiä mutta eroavat tavutukseltaan. Esimerkiksi kolmen peräkkäisen vokaalin yhtymä taivutusmuodossa hauissa voi olla joko hauki- tai haku-sanan monikon inessiivi:
□ hau-is-sa
□ ha-uis-sa
Samoin "ruoissa" voi olla joko ruoka- tai ruko-sanan monikon inessiivi:
□ ruo-is-sa (tai ruuissa)
□ ru-ois-sa
4. MORFEEMIOPPI: KIELEN PIENIMMÄT MERKITYKSELLISET YKSIKÖT
4.0 MORFEEMIOPIN JOHDANTO
Morfeemiksi kutsutaan kielen pienintä yksikköä, jolla on jokin merkitys tai tehtävä. Morfeemit jakautuvat seuraavaan viiteen ryhmään:
• 1. sanavartalo
• 2. johdin
• 3. tunnus
• 4. taivutuspääte
• 5. liite
Liite voi esiintyä myös sanan alussa.
4.1 SANAVARTALO
Sanavartalo on se sanan osa, joka jää jäljelle erotettaessa siitä pois mahdolliset johtimet, tunnukset, taivutuspäätteet ja liitteet.
4.2 JOHDIN
Johtimilla johdetaan sanoista uusia sanoja eli johdoksia. Johdin on suffiksi, joka liittyy sanavartalon loppuun ja muodostaa sen kanssa uuden sanan eli lekseemin. Johtimia on suomessa kaikkiaan toistasataa.
Johdin voi esiintyä erilaisissa muodoissa esim. astevaihtelun johdosta. Sanassa voi olla myös useampia johtimia. Sananmuodossa johtimet sijoittuvat sanavartalon perään mahdollisten tunnusten, taivutuspäätteiden ja loppuliitteiden edelle:
• jauho: jauho-tta-a, jauho-ta-n
• kala: kala-sta-a, kala-sta-minen
• kana: kana-la, kana-la-ssa, kana-lo-i-ssa-kaan
• mänty: männ-ikkö, männ-ikö-i-stä
• pitää: pidä-ttä-ä
• pitää: pidä-ttä-yty-ä: pidä-ttä-ydy-ttiin
• toimia: toimi-sto-t, toimi-sto-t-kin
• vapaa: vapa-us, vapa-ut-ta
1.4.3 TUNNUS
Tunnus sijoittuu sanavartaloa mahdollisesti seuraavan johtimen jälkeen ennen taivutuspäätettä. Tunnuksia esiintyy seuraavissa muodoissa:
• 1. nominin monikko
• 2. adjektiivin vertailumuoto
• 3. verbin passiivi
• 4. verbin aikamuoto (aikaluokka) eli tempus
• 5. verbin tapaluokka eli modus
• 6. verbin infinitiivi
• 7. verbin partisiippi
1.4.4 TAIVUTUSPÄÄTE
Taivutuspääte sijoittuu sanan loppuun kuitenkin ennen mahdollista liitettä. Taivutuspääte ilmaisee:
• 1. nominin taivutetun sijamuodon
• 2. verbin persoonan
1.4.5 LIITE
Suomen morfeemiopissa liitteitä käsitellään suppeassa merkityksessä: niihin ei lueta johtimia, jotka nekin ovat suffikseja eli loppuliitteitä. Morfeemien yhteydessä liitteinä käsitellään vain prefiksejä eli etuliitteitä sekä suffikseista omistusliitteitä ja liitepartikkeleita.
S Affiksit eli sanan liitteet
https://gen.fi/info-s-affiksit.html
1.4.6 ESIMERKKEJÄ MORFEEMEISTA
• epäkristillisiä
□ etuliite "epä"
□ sanavartalo "kristi" < Kristus
□ johdin "llis" < llinen (adjektiivinen johdin)
□ tunnus "i" (monikko)
□ taivutuspääte "ä" (partitiivi eli osanto)
• kirjastoihinkin
□ sanavartalo "kirja"
□ johdin "sto"
□ tunnus "i" (monikon tunnus)
□ taivutuspääte "hin" (illatiivi eli sisätulento)
□ loppuliite "kin" (liitepartikkeli)
• laulaisittekohan
□ sanavartalo "laula" < laulaa
□ tunnus "isi" (konditionaalin tunnus)
□ taivutuspääte "tte" (mon. 2. persoonapääte)
□ loppuliite "ko" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "han" (liitepartikkeli)
• männiköistämmekin
□ sanavartalo "männ" < mänty
□ johdin "ikö" < ikkö
□ tunnus "i" (monikon tunnus)
□ taivutuspääte "stä" (elatiivi eli sisäeronto)
□ loppuliite "mme" (omistusliite eli possessiivisuffiksi)
□ loppuliite "kin" (liitepartikkeli)
• parhainkin
□ sanavartalo "parha" < paras
□ tunnus "in" (superlatiivi eli yliaste)
□ loppuliite "kin" (liitepartikkeli)
• pidättäytyäkö
□ sanavartalo "pidä" < pitää
□ johdin "ttä"
□ johdin "yty"
□ tunnus "ä" (infinitiivi)
□ loppuliite "kö" (liitepartikkeli)
• tottelemattomuudestansakaankohan
totte-le-mattom-uude-sta-nsa-kaan-ko-han
□ sanavartalo "totte" < tosi
□ johdin "le" > esim. totteleva, tottelevaisuus, tottelevuus
□ tunnus "mattom" < maton (kieltopartisiippi)
□ johdin "uude" < uus
□ taivutuspääte "sta" (elatiivi eli sisäeronto)
□ loppuliite "nsa" (possessiivisuffiksi)
□ loppuliite "kaan" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "ko" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "han" (liitepartikkeli)
• epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkäänköhän (48 kirjainta)
epä-järje-stel-mä-llis-tyttä-mättöm-yyde-llä-nsä-kään-kö-hän
□ etuliite "epä"
□ sanavartalo "järje" < järki
□ johdin "stel" > esim. järjestellä, järjestely
□ johdin "mä"
□ johdin "llis" < illinen (adjektiivinen)
□ johdin "tyttä" (kausatiivinen eli aikaansaava, vaikuttava)
□ tunnus "mättöm" < mätön (kieltopartisiippi)
□ johdin "yyde" < yys
□ taivutuspääte "llä" (adessiivi eli ulko-olento)
□ loppuliite "nsä" (possessiivisuffiksi)
□ loppuliite "kään" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "kö" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "hän" (liitepartikkeli)
INFO https://gen.fi/info.html
S SUOMEN KIELIOPPI https://gen.fi/info-s.html
S Äänneoppi: äänteet, kirjaimet, tavut ja morfeemit
https://gen.fi/info-s-aanneoppi.html
SISÄLLYSLUETTELO (luonnos)
00. Dokumentteja
0. Äänneopin johdanto: äänteet, kirjaimet, tavut ja morfeemit
1. Fonetiikka eli ääntöoppi
2. Kirjainoppi
2.0 Kirjainopin johdanto
2.1 Kyrillinen kirjaimisto
2.2 Suomen kirjainmerkkien pohjana on seemiläinen kirjaimisto
2.3 Latinalainen ja skandinaavinen kirjaimisto
2.4 Miksi "c" on aakkoston kolmas kirjain?
3. Tavuoppi
3.0 Tavuopin johdanto
3.1 Suomen kielen tavut
3.2 Suomalaisten sanojen tavutus
3.3 Vierasperäisten sanojen tavutus
3.4 Geminaatta eli kaksoiskonsonantti
3.5 Rajageminaatio eli rajakahdennus
3.6 Sanojen jakaminen eri riveille
4. Morfeemioppi: kielen pienimmät merkitykselliset yksiköt
4.0 Morfeemiopin johdanto
4.1 Sanavartalo
4.2 Johdin
4.3 Tunnus
4.4 Pääte
4.5 Liite
4.6 Esimerkkejä morfeemeista
00. DOKUMENTTEJA
I Juha Muukkosen (Genesis ry) kotisivujen sivukartta
https://gen.fi/info-sivukartta.html
S Suomen kielen lyhyt kielioppi
https://gen.fi/info-s-suomen-kielioppi.html
S Fonetiikka eli ääntöoppi
https://gen.fi/info-s-fonetiikka.html
S Foneettiset äänneluokat
https://gen.fi/info-s-fonetikka-aanneluokat.html
S Foneettinen äännevaihtelu
https://gen.fi/info-s-fonetiikka-aannevaihtelu.html
S Affiksit eli sanan liitteet
https://gen.fi/info-s-affiksit.html
Ikola, Osmo: Nykysuomen käsikirja. 3. uud. laitos. Gummerus 1991
Ison suomen kieliopin verkkoversio (VISK)
https://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php
Kielitoimiston ohjepankki
https://kielitoimistonohjepankki.fi/
Kielitoimiston sanakirja
https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/
Korpela, Jukka K.: Nykyajan kielenopas
https://jkorpela.fi/kielenopas/index.html
Mikkola et al.: Äidinkieli ja kirjallisuus. Käsikirja. WSOY 2004
Pitkäranta, Reijo: Suomi–latina–suomi-sanakirja. 6. painos. Gaudeamus 2018
Turtia, Kaarina: Sivistyssanat. Otava 2001
Wikipedia
https://fi.wikipedia.org/
Wiktionary
https://www.wiktionary.org/
https://en.wiktionary.org/wiki/
0. ÄÄNNEOPIN JOHDANTO:
ÄÄNTEET, KIRJAIMET, TAVUT JA MORFEEMIT
Kieltä voidaan tutkia äänne-, sana- ja lauseopin näkökulmista.
S Suomen kielen lyhyt kielioppi
https://gen.fi/info-s-suomen-kielioppi.html
Tässä dokumentissa tarkastellaan äänteitä eli äänneoppia, so. lausuttuja äänteitä, kirjoitettuja kirjaimia ja näistä muodostuvia sanansisäisiä yksikköjä: tavuja ja morfeemeja eli sanan pienimpiä merkityksellisiä yksiköitä.
Äänneoppi jaetaan tässä siis neljään osa-alueeseen:
• 1. fonetiikka eli ääntöoppi
• 2. kirjainoppi
• 3. tavuoppi
• 4. morfeemioppi eli sanan pienimmät merkitykselliset yksiköt
Englanninkieliset sanat on kirjoitettu punaisella, latinankieliset violetilla. Latinan sanoissa paino on yleensä kolmanneksi viimeisellä tavulla (antepenultima). Jos toiseksi viimeinen tavu (penultima) on kuitenkin pitkä, niin silloin se on painollinen.
1. FONETIIKKA ELI ÄÄNTÖOPPI
S Fonetiikka eli ääntöoppi
https://gen.fi/info-s-fonetiikka.html
2. KIRJAINOPPI
2.0 KIRJAINOPIN JOHDANTO
Mikael Agricola lainasi suomen kielen kirjoittamiseen latinan kirjaimet eli aakkoset. Eurooppalaisissa kielissä käytetään latinalaisten kirjainten lisäksi myös kreikkalaista aakkostoa sekä siitä kehitettyä kyrillistä kirjaimistoa.
2.1 KYRILLINEN KIRJAIMISTO
Kreikkalaiset oppineet Kyrillos (alk. Konstantinos) ja Methodios saivat Bysantin keisarilta vuonna 863 tehtävän luoda slaavilaisille kielille yhtenäinen kirjoitusjärjestelmä. Tätä kutsutaan glagoliittiseksi (slaav. glagol "sana") kirjaimistoksi. Tästä kirjaimistosta kehittyi yhä Kyrilloksen nimeä kantava kyrillinen kirjaimisto. Alkuaan tätä kyrillistä kirjaimistoa käytettiin noin vuodesta 900 alkaen kirkkoslaavin kirjoittamiseen.
Kyrillistä kirjaimistoa käytetään nykyään monien slaavilaisten sekä Venäjällä ja lähialueilla puhuttavien uralilaisten, turkkilaisten, mongolilaisten, luoteiskaukasialaisten, pohjoiskaukasialaisten ja dagestanilaisten kielten kirjoittamiseen.
Kyrillinen kirjaimisto
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyrillinen_kirjaimisto
2.2 SUOMEN KIRJAINMERKKIEN POHJANA ON SEEMILÄINEN
KIRJAIMISTO
Kreikkalaiset omaksuivat foinikialaisen kauppiaskansan kautta maailman vanhimman tunnetun äännekirjoituksen eli seemiläiset kirjaimet ~1200 eKr. Foinikialaiset asuivat nykyisen Libanonin alueella. He kävivät Välimerellä ahkerasti kauppaa ja perustivat myös Karthagon ("uusi kaupunki") siirtokunnan nykyisen Tunisian alueelle.
Varhaisimmat arkeologiset löydöt tästä mullistavasta seemiläisestä aakkostosta ovat noin vuodelta 2000 eKr. Siinailta ja Egyptistä. Abraham liikkui juuri tuona aikana noilla seuduilla. Tätä vanhemmat tunnetut kirjoitusjärjestelmät ovat joko sana- eli kuvakirjoitusta tai tavukirjoitusta. Seemiläisten kirjainmerkkien taustalla on egyptiläiset hieroglyfit, jotka ovat siis olleet vielä kuvakirjoitusta.
H4A Kirjainten varhaisimmat muodot
https://gen.fi/h4a-kirjainten-varhaisimmat-muodot.html
Seemiläisessä kirjoitusjärjestelmässä jokaisella äänteellä, tarkkaan ottaen konsonantilla eli kerakkeella, on oma merkkinsä. Merkkejä eli kirjaimia on 22, ja ne ovat Jumalan täsmälleen asettamina tietyssä järjestyksessä. Tästä ovat todisteena sekä kirjaimiin liittyvä gematria eli lukuarvot sekä ns. aakkospsalmit, esim. Raamatun pisin luku, Psalmi 119.
Seemiläistä alkuperää olevat kirjaimet välittyivät kreikkalaisilta yhä edemmäksi kohti länttä. Seuraavaksi kirjaimet omaksuivat etruskit ~1000 eKr. Roomalaiset omaksuivat puolestaan etruskien seemiläis-kreikkalaisperäisen aakkoston latinan kielen kirjoittamiseen ~700 eKr.
Suomen historian yksiselitteisesti merkittävin henkilö Mikael Agricola valitsi uuden ajan alussa kaikkien muiden länsikielten tapaan suomen kielen kirjoittamiseen latinan aakkoset (Mikael Agricola: Abckiria 1543).
H6K Heprean, kreikan ja latinan kirjaimet
https://gen.fi/h6k-00-kirjaimisto.html
2.3 LATINALAINEN JA SKANDINAAVINEN KIRJAIMISTO
Latinalainen aakkosto kehittyi Apenniinien niemimaalla 700-luvulla eKr. Roomalaiset lainasivat kirjaimistonsa etruskeilta, jotka olivat saaneet kirjaimensa muutamaa sataa vuotta aikaisemmin kreikkalaisilta. Kreikkalaiset olivat omaksuneet aakkostonsa puolestaan foinikialaisilta noin 1200 eKr. Rooman valtakunnan laajenemisen myötä latina ja sen kirjaimisto tuli tutuksi huomattavan monelle eurooppalaiselle kansalle.
Latinassa käytetään k-kirjainta vain harvoissa muista kielistä lainatuissa sanoissa, esim. Karthago tai kalendae "kuukauden ensimmäinen päivä" > kalenteri. I-kirjainta käytettiin sekä i-vokaalin että j-konsonantin merkkinä. V‑kirjainta käytettiin sekä u-vokaalin että v-konsonantin merkkinä.
Alkuaan K-äänteenä lausutusta C-kirjaimesta muokattiin G-kirjain ~200 eKr., ja se sijoitettiin aakkostossa seitsemänneksi kreikkalaisen dzeeta-kirjaimen paikalle, jossa alkuaan oli ollut seemiläisen "zain". X, Y ja Z omaksuttiin kreikasta ajanlaskun alun tienoilla ja lisättiin aakkoston loppuun. Kirjaimet J, U ja W lisättiin latinaan vasta keskiajalla. Latinassa käytettiin aluksi vain suuria kirjaimia. Pienet kirjaimet muodostuivat vasta keskiajalla.
Suomen aakkostoon lisättiin lopuksi skandinaavisten kielten tavoin "ääkköset" eli Å-, Ä- ja Ö-kirjaimet.
2.4 MIKSI "C" ON AAKKOSTON KOLMAS KIRJAIN?
Kreikan kielessä on kolmantena kirjaimena alkuperäisen seemiläisen aakkoston mukaisesti soinnillinen k-äänne eli g (gimel/gamma). Mutta miksi meillä on kolmantena kirjaimena s-äänteenä lausuttava "c"? G-kirjain, joka sekin on kyllä gammasta/gimelistä peräisin, on meillä vasta seitsemäntenä.
Ennen ajanlaskun alkua nykyisen Italian alueella eläneet etruskit eivät osanneet sanoa gamma-sanan soinnillista alkuäännettä /g/. He lausuivat siihen suomalaisten tapaan soinnittoman äänteen /k/. Jos vieraita kieliä puhumatonta tai opiskelematonta suomalaista pyytää sanomaan "gameli", niin hän sanoo "kameli". Se onkin vakiintunut suomen kielessä tuon kyttyräselkäisen erämaalaivan nimeksi.
Kolmantena aakkoston kirjaimena oli nyt etruskien jäljiltä soinniton /k/, ei enää alkuperäinen soinnillinen /g/. Antiikin aikana soinnitonta k-äännettä alettiin merkitä latinaan c-kirjainmerkillä: Cicero /kikerō/, Caesar /keesar/. Meille tuttua k-kirjainta käytetään latinassa vain harvoissa lainasanoissa.
Keskiajalla c-kirjainta alettiin pelkästään kirkko- ja sivistyskieleksi jääneessä latinassa lausua tietyissä sanoissa s-äänteenä. Tämän vaikutti latinasta syntyneet kansanmurteet eli myöhemmät romaaniset kielet: italia, espanja, portugali, ranska, romania, katalaani, oksitaani (provensaali) jne.
Kun Mikael Agricola otti latinan aakkoston suomen kirjoittamiseen, niin tuolloisessa uuden ajan alun latinassa oli nyt kolmantena kirjaimena s-äänteenä lausuttava "c".
3. TAVUOPPI
3.0 TAVUOPIN JOHDANTO
Tavu
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tavu
Tavu kielen rakenneyksikkönä ja suomen tavutyyppejä (VISK)
https://kaino.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=11
Jokaisessa kotosuomalaisessa tavussa on yksi tai kaksi vokaalia. Yhden tai kahden vokaalin "keralla" eli seurassa voi olla korkeintaan kolme konsonanttia eli sananmukaisesti "keraketta". Suomalaisessa tavussa voi olla yhteensä kuitenkin korkeintaan neljä äännettä/kirjainta.
Yksi tavun äänteistä on aina tavun muodostava eli syllabinen. Suomessa se on yksittäinen lyhyt vokaali tai kahdesta vokaalista muodostuva pitkä vokaali tai diftongi.
• syllabinen eli tavullinen, tavun muodostava, syllabic < kreik. συλλαβικός
syllabikos < συλλαβή syllabee "tavu, so. yhdessä kiinni pitäminen eli tavun muodostaminen" < συλλαμβάνω syllambanoo (UT 16x) pitää tai ottaa kiinni < pref. σύν, λαμβάνω
Esim. tšekin ja slovakian kielissä on myös vokaalittomia tavuja. "Strč prst skrz krk" /str̩tʃ pr̩st skr̩s kr̩k/ (suomalaisittain "strötš pröst skrös krök") on sanaleikki, joka tarkoittaa "työnnä sormi kurkun läpi". Lauseessa ei ole yhtään vokaalia. Jokaisen tavun nukleuksena eli ytimenä on syllabinen /r̩/.
• nukleus eli ydin < nucleus "hedelmän sydän, ydin, tuma"
Myös englannissa on vokaalittomia tavuja, esim. table /teibl/, jonka jälkimmäisen tavun ytimenä eli tavun muodostavana syllabisena äänteenä on /l/.
Lapset omaksuvat äidinkielelleen ominaisen tavurakenteen luonnostaan. Jo pikkulapset osaavat jakaa sanoja tavuihin, mikä ilmenee esimerkiksi painokkaasti puhuttaessa tai huudettaessa: äi-ti! Suo-mi, Suo-mi!
Kun sanojen tavurakenteeseen halutaan kiinnittää erityistä huomiota, voidaan ääntämisen yhteydessä puhua kirjain kerrallaan tavaamisesta: "tee–aa–ta, vee–uu–vu, tavu!". Kirjoituksen yhteydessä voidaan puhua tavuttamisesta eli sanan jakamisesta tavuihin. Tavuttaminen tarkoittaa myös sanojen lausumista tavu kerrallaan.
Muutamissa kielissä kuten kiinassa lähes kaikki kantasanat ovat yksitavuisia. Myös esimerkiksi englannissa ja ruotsissa yksitavuisia sanoja on huomattavan paljon. Hepreassa kaikki sanat palautuvat kolmikirjaimiseen juureen, joka on joko yksi- tai kaksitavuinen.
Suomen kielessä perussanavartalot ovat tavallisimmin kaksitavuisia, mutta yksitavuisiakin sanoja on jonkin verran. Kolmi- tai useampitavuiset sanat ovat yleensä muiden sanojen johdannaisia.
Tavuoppi liittyy kiinteästi sanapainoon, äänteen kvantiteettiin ja intonaatioon.
• kvantiteetti eli äänteen pituus, kesto
< quantitas /kvantitās/ määrä, suuruus, suure
• intonaatio eli sävelkulku, puhemelodia
< intonare /ā/ soida, soittaa, virittää soitinta; jyristä
Tavut jakautuvat avo- tai umpitavuiksi:
• vokaaliin päättyvä on avotavu
• konsonanttiin päättyvä on umpitavu eli suljettu tavu
• kahteen konsonanttiin päättyvä on kaksoissuljettu tavu
Suomen tavut voidaan jakaa myös lyhyiksi tai pitkiksi tavuiksi:
• lyhyeen vokaaliin päättyvä on lyhyt tavu
• pitkään vokaaliin tai konsonanttiin päättyvä on pitkä tavu
Esim. kreikassa tavut jaetaan lyhyihin ja pitkiin pelkästään vokaalin pituuden mukaan, jolloin esim. konsonantti–lyhyt vokaali–konsonantti -tavu on lyhyt – suomessa se määritellään pitkäksi tavuksi.
3.1 SUOMEN KIELEN TAVUT
Suomalaisen tavun nukleuksena eli ytimenä on aina syllabinen eli tavun muodostava vokaali, joka voi olla lyhyt (esim. a), pitkä (esim. aa) tai diftongi (esim. ai). Erilaisia tavuja on suomessa vajaat 3000. Suomalaisen sanan tavuun kuuluu vähintään yksi ja korkeintaan neljä eri äännettä.
K = konsonantti
V = vokaali
R = resonantti:
likvida eli juoksevaisäänne /l, r/ tai nasaali eli nenä-äänne /m, n, ŋ/
Suomalaiset konsonanttialkuiset tavut:
• KV
• KVK
• KVRK
• KVV
• KVVK
Suomalaiset vokaalialkuiset tavut:
• V
• VK
• VRK
• VV
• VVK
Suomen kielessä KV- ja KVK- tavut edustavat lähes 70 %:a kaikista tavuista. Vokaalilla alkavia tavuja on vain ~10 %.
Useimmat suomen kielen sanat päättyvät vokaaliin:
• Herra
• kimpale
• viiri
• nosto
• kaiku
• kyy
• itkeä
• mössö
Suomalainen sana voi päättyä myös l-, n-, r-, s- tai t-konsonantteihin:
• sävel
• avain
• penger
• paras
• häät
Kaksoissuljetun tavun jälkeen seuraa aina konsonantti eli se liittyy aina geminaattaan tai konsonanttiyhtymään. Kaksoissuljettuja KVRK- ja VRK-tavuja ei voi esiintyä sanan viimeisenä tavuna.
• alttari
• pulppuaminen
• kirstu
• kerskata
• hanska
• rontti
• ramppi
• sumppu
• juntta
• karonkka
• pankki
Yleiskielisten suomalaisten sanojen tavusäännöt eivät koske murteiden ja slangin lisäksi myöskään tuttavallisia tervehdyksiä, onomatopoeettisia eli "nimellä runoilevia" interjektio- eli huudahdustyyppisiä sanoja eikä esim. sarjakuvien puhekuplien sanoja:
• argh! auts! heips! huh! hups! häh? hurr! iik! kräks! mitäh? morjens!
plumpsis! puf! skriik! splut! stop!
3.2 SUOMALAISTEN SANOJEN TAVUTUS
Ison suomen kieliopin verkkoversio (VISK)
https://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php
Tavu
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tavu
Vanhoissa suomalaisissa sanoissa – joko kantakielestä perityissä tai riittävän kauan sitten lainatuissa – tavuraja määräytyy seuraavasti:
• aina vokaalia edeltävän konsonantin edessä
□ ta-lo, ta-los-ta, ta-loon
□ kau-pun-ki, kau-pun-kiin, kau-pun-gis-sa-kin
□ Pent-ti, Pen-tin, Pen-til-le
• kahden eri vokaalin välissä, silloin kun ne eivät edusta diftongia
□ i-ho-a
□ lau-antai
□ li-an
□ se-assa
□ tutustu-a
Suomen kielessä tavun nukleuksena eli ytimenä toimiva vokaali voi ääntyä lyhyenä tai pitkänä. Lyhyttä vokaalia merkitään suomen oikeinkirjoituksen mukaan yhdellä kirjaimella ja pitkää kahdella.
Diftongia eli pitkää vokaalia, jonka aikana äännearvo muuttuu liukuen, merkitään kahdella eri kirjaimella, jotka edustavat äänteen alku- ja loppuarvoa. Diftongi eli kaksoisääntiö tarkoittaa siis tavua, jossa on kaksi eri vokaalia. Suomen kielessä on vain lyhytvokaalisia diftongeja, ts. tavussa on kaksi eri vokaalia, jotka ovat kumpikin lyhyitä.
• δίφθογγος difthoŋgos "kaksoisääni"
< δύο dyo (UT 136x) kaksi,
φθόγγος fthoŋgos mask. (UT 2x) ääni, sävel, puhe
Suomen kielessä on 18 diftongia:
• ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, ey, iy, uo, yö, ie
Näistä ie, uo ja yö esiintyvät vain ensimmäisessä tavussa:
• pie-ni
• tuo-li
• työ
Kauempana sanassa ie katsotaan vokaaliyhtymäksi eli kahteen eri tavuun kuuluviksi:
• paperi-en
• hygi-enia
Jos sanassa esiintyy muunlaisia vokaaliyhdistelmiä, niiden välissä on tavuraja:
• ai-e
• ko-me-a
• hi-o-a
• lau-an-tai
• lau-on (laukoa)
• na-ii-vi
• ruo-on (ruoko, ruo'on)
Tavu voi muodostua myös ilman konsonttia:
• a-pe-a
• aa-va
• ee-ben-puu
• o-saa
• hi-oo
Astevaihtelun tuottama kahden saman lyhyen vokaalin peräkkäisyys tuottaa yleensä pitkän vokaalin:
• haka: *hakan > haat
• koko: *kokon > koon
• *makahan > makaan: maa-ta (maata)
*ma-kat-ta > *ma-kat-ta > *ma-ka-ta > maata
• tekee: *teken > teen
Kahden saman lyhyen vokaalin välissä on kuitenkin poikkeuksellisesti tavunraja sellaisissa heikkoasteisissa monikkomuodoissa kuin ikä: i'issä ja piki: pi'istä. Kyseessä on siis vokaaliyhtymä, ei pitkä vokaali:
• ikä: *ikissä > i-is-sä (i'issä)
• piki: *pikistä > pi-is-tä (pi'istä)
vrt.
□ Ii (paikkakunta Pohjois-Pohjanmaalla): Iis-sä (Iissä)
□ pii (epämetallinen alkuaine, piikki, vastatuuli,
ympyrän kehän ja halkaisijan suhde): piis-sä (piissä)
Jos kaksi eri lyhyttä vokaalia jää astevaihtelun jälkeen peräkkäin, niin silloin ne voivat yhdistyä diftongiksi tai jäädä vokaaliyhtymäksi, jossa vokaalit yhä edelleen kuuluvat eri tavuihin:
• hakea: *hakin > hain tai ha-in
• haku: *hakun > haun tai ha-un
• hiki: *hiken > hien tai hi-en
• kokea: *kokin > koin tai ko-in
• rykiä: *rykin > ryin tai ry-in
• tekeä: *tekin > tein tai te-in
• täky: *täkyn > täyn tai tä-yn
Astevaihtelun jälkeisissä vähintään kolmen vokaalin jonossa tai pitkän ja lyhyen vokaalin yhtymässä sen sijaan on aina tavunraja:
• haku: *hakuissa > ha-uis-sa (hauissa)
□ vrt. hauki: *haukissa > hau-is-sa (hauissa)
• kiekua: *kiekun > kie-un (kieun)
• laukoa: *laukon > lau-on (lauon)
• liika: *liikan > lii-an (liian)
• raaka: *raakan > raa-an (raa'an)
• ruoko: *ruokon > ruo-on (ruo'on)
• tauko: *taukon > tau-on (tauon)
• vaaka: *vaakoissa > vaa-ois-sa (vaaoissa)
K:n heikkoa astetta edustavissa sanoissa on myös sellaisia kahden vokaalin jonoja, joita ei varsinaisesti lueta suomen diftongeihin. Tällöin jono on ensisijaisesti vokaaliyhtymä ja sisältää tavunrajan, mutta voi toisaalta ääntyä diftonginakin.
• hakea: *haken > ha-en tai /haen/ (haen)
• kokea: *koken > ko-en tai /koen/ (koen)
• loka: *lokan > lo-an tai /loan/ (loan)
• pukea: *puken > pu-en tai /puen/ (puen)
• teko: *tekot > te-ot tai /teot/ (teot)
Samanlaista vaihtelua on joissakin vierassanoissa:
• koalitio: ko-a-li-ti-o tai /koa-li-ti-o/
• maestro: ma-es-tro tai /maest-ro/
• piano: pi-a-no tai /pia-no/
• teologi: te-o-lo-gi tai /teo-lo-gi/
Muutamassa u-alkuisessa johdostyypissä esiintyy rinnakkain diftongeja ja vokaaliyhtymiä:
• eheytän: e-hey-tän tai e-he-y-tän
• eheyttää: e-heyt-tää tai e-he-yt-tää
• eriytys: e-riy-tys tai e-ri-y-tys
• hyökkäyksen: hyök-käyk-sen tai hyök-kä-yk-sen
• nyökkäys: nyök-käys tai nyök-kä-ys
• kopeus: ko-peus tai ko-pe-us
• outous: ou-tous tai ou-to-us
• pakkaus: pak-kaus tai pak-ka-us
• purkaus: pur-kaus tai pur-ka-us
• rakkauden: rak-kau-den tai rak-ka-u-den
• rakkautta: rak-kaut-ta tai rak-ka-ut-ta
• rosvous: ros-vous tai ros-vo-us
• sulauttaa: su-laut-taa tai su-la-ut-taa
• äitiys: äi-tiys tai äi-ti-ys
Jos vokaaliyhtymäksi tavuttaminen tuottaa pelkän yksivokaalisen (V) jälkitavun, niin vokaalit äännetään mieluummin samaan tavuun kuuluvina diftongeina:
• e-hey-tän
• e-riy-tys
• /pia-no/
• rak-kau-den
• /tae/
Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksitavuiset sanat. Se viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina:
• pianojen: /pia-no-jen/ – ei *pi-a-noi-den
• maestrojen: /maest-ro-jen/ – harv. ma-est-roi-den
Sanan (tai yhdyssanan osan) sisällä kahden vokaalin välissä esiintyvä konsonantti aloittaa aina uuden tavun:
• i-lo-lau-lu
• Ju-ma-la
Jos konsonantteja on monta peräkkäin, niin viimeinen niistä aloittaa uuden tavun:
• sääs-tää
• kers-ku-a
3.3 VIERASPERÄISTEN SANOJEN TAVUTUS
Suomalaissa sanoissa tavujen rakenne voi monimutkaisimmillaan olla siis muotoa:
• KVVK: läis-kyt-tää, piir-tää, roh-kais-ta, saar-na-ta, suih-kut-taa, taas
• KVRK: valt-ti, kers-ka-ta, lamp-pu, kynt-ti-lä, /peŋk-ka/
Kaikki kielet eivät salli näin monimutkaisia tavurakenteita, esimerkiksi japanissa vain muoto KV on sallittu. Joissain kielissä tavurakenne voi olla huomattavasti monimuotoisempi.
Suomessa käytetyissä laina- ja vierassanoissa sekä vierasnimissä voi esiintyä esim. seuraavia tavuja:
KKV Kle-o-pas, Tro-fi-mos
KKVK Kris-tus, Pris-cil-la, psal-mi
KKVKK fluns-sa
KKVV troo-la-ri
KKVVK kraat-te-ri, mais-traat-ti
sKKVK stres-si
sKKVKK spriŋk-le-ri, sprint-te-ri
KVKKKKK Delitzsch /delitʃ/
Vierassanoissa tavu voi alkaa siis myös konsonanttiyhtymällä:
• trak-to-ri
• sprint-te-ri
• kon-struk-ti-o (myös konst-ruk-ti-o)
Jos kaksi samaa konsonanttia on peräkkäin, niiden välissä on aina tavuraja:
• af-fik-si
• at-tri-buut-ti
• Ba-rab-bas
3.4 GEMINAATTA ELI KAKSOISKONSONANTTI
Geminaatta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Geminaatta
Mikä on geminaatta? (VISK § 27)
https://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=27
Geminaatta eli kaksoiskonsonantti tarkoittaa kahta peräjälkeen olevaa samaa konsonanttia, jotka suomessa kuitenkin kuuluvat aina eri tavuihin. Tavuraja kulkee siis geminaatan keskellä. Geminaattaa voidaan kutsua pitkäksi konsonantiksi, yksittäiskonsonanttia lyhyeksi konsonantiksi.
Joissakin muissa kielissä, esim. virossa, geminaatta voi kuulua samaan tavuun. Esimerkiksi viron ilma-sana voi tarkoittaa samaa kuin suomessa mutta myös samaa kuin suomen "ilman". Merkitys riippuu siitä, äännetäänkö /l/ yksittäiskonsonanttina vai geminaattana.
Suomessa useimmat konsonantit esiintyvät geminaattoina: h, k, l, m, n, p, r, s, t ja /ŋ/. Näistä h on geminaattana äärimmäisen harvinainen. Geminaatio merkitään suomessa kirjoittamalla kirjain kahteen kertaan (paitsi /ŋ/ kirjainyhdistelmällä ng).
• lan-gan /laŋ-ŋan/
Geminaatta hh esiintyy lähinnä vain deskriptiivisissä eli kuvailevissa sanoissa:
• hihhuli
• hohhoijaa
• wahhabilaisuus (sunnilaisen islaminuskon suuntaus)
Geminaatat bb, dd, ff, gg, jj, šš, vv ja zz esiintyvät vain slangissa, murteissa tai vierassanoissa ja ‑nimissä:
• Barabbas (aram. Barabba "isän poika")
• rabbi (hepr. opettaja "minun suureni")
• addiktio (riippuvuus)
• spaddu (yleiskieli: savuke)
• diggaan (yleiskieli: pidän jotakin hyvänä)
• affiksi (sanan liite)
• suffiksi (sanan loppuliite)
• aggressio (vihamielisyys, hyökkäävyys)
• suggestio (salavaikuttaminen)
• (hän) ajjaa (yleiskieli: ajaa)
• apašši (amerikkalainen intiaaniheimo)
• hyvvää, hyvvee (yleiskieli: hyvää)
• kovvaa (yleiskieli: kovaa)
• jacuzzi (poreallas tai -amme)
Suomessa geminaatta voi esiintyä myös konsonanttiyhtymässä:
• pilk-ka
• mort-te-li
• lamp-pu
• pant-ti
• lank-ku
3.5 RAJAGEMINAATIO
Konsonantin kahdentuminen voi puheessa ulottua rajageminaatiossa sanarajan yli:
• mene pois! /menep pois/
• sadekatos /sadekkatos/
Rajageminaatio kuuluu suomen yleiskieleen ja useimpiin murteisiin, mutta kirjoitetussa tekstissä sitä ei merkitä näkyviin. Useissa suomen murteissa esiintyy enemmän geminaatiota kuin yleis- ja kirjakielessä:
Yleisgeminaatio esiintyy useimmissa itämurteissa, keski- ja pohjoispohjalaismurteissa sekä peräpohjalaismurteissa: konsonantti kahdentuu lyhyen painollisen (tai sivupainollisen) vokaalin ja pitkän vokaalin (tai diftongin) välissä:
• /kokkous, kovvaa, lukkee, perrään/
Lounais-Suomen erikoisgeminaatio esiintyy lounaismurteissa: konsonantit k, p, t ja s voivat kahdentua, jolloin niitä seuraava vokaali on lyhyt:
• oikea: /oikke/
• soikea: /soikke/
Lounaismurteissa sellaiset sanat, jossa yleiskielessä eivät ole rajageminaation piirissä, esim. nukke, saavat rajageminaation:
• nukkekoti:
□ /nukkekoti/ (yleiskieli)
□ /nukkekkoti/ (lounaismurteet)
Itä-Suomen erikoisgeminaatio esiintyy itäisimmissä savolaismurteissa, selvimmin Pohjois-Karjalassa, esim. /lehmmiä/. Tämä erikoisgeminaatio on kielihistoriallisesti melko nuori ilmiö, enintään parisataa vuotta vanha.
3.6 SANOJEN JAKAMINEN ERI RIVEILLE
• 1. Sanaa, joka ei ole yhdyssana,
ei suositella jakamaan eri riveille kahden vokaalin välistä:
□ tutus-tua – ei: tutustu-a
□ seas-sa – ei: se-assa
□ lauan-tai – ei: lau-antai
□ lian – ei: li-an
• 2. Sanan tai yhdyssanan osan ensimmäistä tai viimeistä kirjainta ei eroteta
omalle rivilleen:
□ aloi-tus – ei: a-loitus
□ alue – ei: a-lue tai alu-e
□ kansan-edustaja – ei: kansane-dustaja
□ valtio-mies – ei: valti-omies
• 3. Jos yhdyssana halutaan jakaa kahdelle riville, niin se on yleensä
mielekkäintä tehdä yhdyssanan osien rajalla:
□ kirja-kauppa
□ kansan-edustaja
□ vast-edes
□ par-aikaa
□ tie-alue
– kuitenkin: ell-ei tai el-lei, joll-ei tai jol-lei
• 4. Vierasperäisiä yhdyssanoja voidaan jakaa tunnistettavien osien välistä:
□ demo-kratia
□ mikro-skooppi
□ typo-grafia
• 5. Jos vierasperäisten sanojen osien välinen raja on hämärtynyt,
voidaan jakaa myös suomalaisittain ääntämyksen perusteella:
□ demok-ratia
□ mikros-kooppi
• 6. Jos vierasnimen kirjainyhdistelmä edustaa yhtä äännettä,
sitä ei tule hajottaa:
□ Por-sche – ei: Porsc-he tai Pors-che
□ Goe-the – ei: Go-ethe tai Goet-he
□ Smi-thin – ei: Smit-hin
• 7. Automaattinen tavutus ei kykene erottamaan toisistaan sellaisia eri sanojen
taivutusmuotoja, jotka ovat muuten samannäköisiä mutta eroavat tavutukseltaan. Esimerkiksi kolmen peräkkäisen vokaalin yhtymä taivutusmuodossa hauissa voi olla joko hauki- tai haku-sanan monikon inessiivi:
□ hau-is-sa
□ ha-uis-sa
Samoin "ruoissa" voi olla joko ruoka- tai ruko-sanan monikon inessiivi:
□ ruo-is-sa (tai ruuissa)
□ ru-ois-sa
4. MORFEEMIOPPI: KIELEN PIENIMMÄT MERKITYKSELLISET YKSIKÖT
4.0 MORFEEMIOPIN JOHDANTO
Morfeemiksi kutsutaan kielen pienintä yksikköä, jolla on jokin merkitys tai tehtävä. Morfeemit jakautuvat seuraavaan viiteen ryhmään:
• 1. sanavartalo
• 2. johdin
• 3. tunnus
• 4. taivutuspääte
• 5. liite
Liite voi esiintyä myös sanan alussa.
4.1 SANAVARTALO
Sanavartalo on se sanan osa, joka jää jäljelle erotettaessa siitä pois mahdolliset johtimet, tunnukset, taivutuspäätteet ja liitteet.
4.2 JOHDIN
Johtimilla johdetaan sanoista uusia sanoja eli johdoksia. Johdin on suffiksi, joka liittyy sanavartalon loppuun ja muodostaa sen kanssa uuden sanan eli lekseemin. Johtimia on suomessa kaikkiaan toistasataa.
Johdin voi esiintyä erilaisissa muodoissa esim. astevaihtelun johdosta. Sanassa voi olla myös useampia johtimia. Sananmuodossa johtimet sijoittuvat sanavartalon perään mahdollisten tunnusten, taivutuspäätteiden ja loppuliitteiden edelle:
• jauho: jauho-tta-a, jauho-ta-n
• kala: kala-sta-a, kala-sta-minen
• kana: kana-la, kana-la-ssa, kana-lo-i-ssa-kaan
• mänty: männ-ikkö, männ-ikö-i-stä
• pitää: pidä-ttä-ä
• pitää: pidä-ttä-yty-ä: pidä-ttä-ydy-ttiin
• toimia: toimi-sto-t, toimi-sto-t-kin
• vapaa: vapa-us, vapa-ut-ta
1.4.3 TUNNUS
Tunnus sijoittuu sanavartaloa mahdollisesti seuraavan johtimen jälkeen ennen taivutuspäätettä. Tunnuksia esiintyy seuraavissa muodoissa:
• 1. nominin monikko
• 2. adjektiivin vertailumuoto
• 3. verbin passiivi
• 4. verbin aikamuoto (aikaluokka) eli tempus
• 5. verbin tapaluokka eli modus
• 6. verbin infinitiivi
• 7. verbin partisiippi
1.4.4 TAIVUTUSPÄÄTE
Taivutuspääte sijoittuu sanan loppuun kuitenkin ennen mahdollista liitettä. Taivutuspääte ilmaisee:
• 1. nominin taivutetun sijamuodon
• 2. verbin persoonan
1.4.5 LIITE
Suomen morfeemiopissa liitteitä käsitellään suppeassa merkityksessä: niihin ei lueta johtimia, jotka nekin ovat suffikseja eli loppuliitteitä. Morfeemien yhteydessä liitteinä käsitellään vain prefiksejä eli etuliitteitä sekä suffikseista omistusliitteitä ja liitepartikkeleita.
S Affiksit eli sanan liitteet
https://gen.fi/info-s-affiksit.html
1.4.6 ESIMERKKEJÄ MORFEEMEISTA
• epäkristillisiä
□ etuliite "epä"
□ sanavartalo "kristi" < Kristus
□ johdin "llis" < llinen (adjektiivinen johdin)
□ tunnus "i" (monikko)
□ taivutuspääte "ä" (partitiivi eli osanto)
• kirjastoihinkin
□ sanavartalo "kirja"
□ johdin "sto"
□ tunnus "i" (monikon tunnus)
□ taivutuspääte "hin" (illatiivi eli sisätulento)
□ loppuliite "kin" (liitepartikkeli)
• laulaisittekohan
□ sanavartalo "laula" < laulaa
□ tunnus "isi" (konditionaalin tunnus)
□ taivutuspääte "tte" (mon. 2. persoonapääte)
□ loppuliite "ko" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "han" (liitepartikkeli)
• männiköistämmekin
□ sanavartalo "männ" < mänty
□ johdin "ikö" < ikkö
□ tunnus "i" (monikon tunnus)
□ taivutuspääte "stä" (elatiivi eli sisäeronto)
□ loppuliite "mme" (omistusliite eli possessiivisuffiksi)
□ loppuliite "kin" (liitepartikkeli)
• parhainkin
□ sanavartalo "parha" < paras
□ tunnus "in" (superlatiivi eli yliaste)
□ loppuliite "kin" (liitepartikkeli)
• pidättäytyäkö
□ sanavartalo "pidä" < pitää
□ johdin "ttä"
□ johdin "yty"
□ tunnus "ä" (infinitiivi)
□ loppuliite "kö" (liitepartikkeli)
• tottelemattomuudestansakaankohan
totte-le-mattom-uude-sta-nsa-kaan-ko-han
□ sanavartalo "totte" < tosi
□ johdin "le" > esim. totteleva, tottelevaisuus, tottelevuus
□ tunnus "mattom" < maton (kieltopartisiippi)
□ johdin "uude" < uus
□ taivutuspääte "sta" (elatiivi eli sisäeronto)
□ loppuliite "nsa" (possessiivisuffiksi)
□ loppuliite "kaan" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "ko" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "han" (liitepartikkeli)
• epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkäänköhän (48 kirjainta)
epä-järje-stel-mä-llis-tyttä-mättöm-yyde-llä-nsä-kään-kö-hän
□ etuliite "epä"
□ sanavartalo "järje" < järki
□ johdin "stel" > esim. järjestellä, järjestely
□ johdin "mä"
□ johdin "llis" < illinen (adjektiivinen)
□ johdin "tyttä" (kausatiivinen eli aikaansaava, vaikuttava)
□ tunnus "mättöm" < mätön (kieltopartisiippi)
□ johdin "yyde" < yys
□ taivutuspääte "llä" (adessiivi eli ulko-olento)
□ loppuliite "nsä" (possessiivisuffiksi)
□ loppuliite "kään" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "kö" (liitepartikkeli)
□ loppuliite "hän" (liitepartikkeli)