| usko_ja_teot_-_vanhurskauttaminen_ja_pyhitys.pdf |
Usko ja teot - vanhurskauttaminen ja pyhitys (opetukset, saarnat)
Raamatunkäännös KR 1933/38
JÄSENNYS:
1. USKONVANHURSKAUS
2. JUMALA HERÄTTÄÄ KUOLLEEN USKOMAAN
3. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
4. USKON JA TEKOJEN SUHDE
1. USKONVANHURSKAUS
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Apostoli Paavali kirjoittaa Galataiskirjeen kolmannessa luvussa: ”… laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme” (Gal. 3:24).
Uskonvanhurskaus on ihmisen kuolemattoman sielun iankaikkisen pelastuksen kannalta se kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. Uskonvanhurskaus tarkoittaa sitä, että ihminen pelastuu taivaaseen yksin uskon kautta Jeesukseen. Ihmisen omat teot ja kilvoitus eivät avaa taivaan portteja. Ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava vain ja ainoastaan sen tähden, että ihminen vetoaa ja uskoo Jeesukseen, joka maan päällä eli syntisen ihmisen puolesta täydellisen elämän ja ennen kaikkea kärsi sekä peri- että tekosyntiselle kuuluvan kadotustuomion.
Seuraavaksi kysymme sitä, miten tuo vanhurskauttava usko Jeesukseen syntyy. Oikea ja pelastava usko Jeesukseen on Jumalan sanan ja Hengen sataprosenttisesti aikaansaamaa. Jumalan sana vaikuttaa niin julistettuna, luettuna, muisteltuna kuin erityisesti materiaan sitoutuneena kasteessa ja ehtoollisessa. Myös kuva voi olla välittämässä Jumalan sanaa, vähintäänkin siitä muistuttamassa.
2. JUMALA HERÄTTÄÄ KUOLLEEN USKOMAAN
Ihminen ei voi itse tehdä mitään tai vaikuttaa millään tavalla positiivisesti, jotta usko syntyisi. Kuollut ei voi tehdä itse mitään henkiin herätäkseen. Jeesuksen usko 'kaadetaan' ihmiseen hänen ulkopuoleltaan: Jumala vaikuttaa ja lahjoittaa uskon Kristukseen sanassa ja sakramenteissa toimivan Pyhän Hengen voimalla. Tämä koskee niin etsivää kuin jo löytänyttäkin; se on tarkkaan ottaen niin etsittävää kuin löydettyäkin! Kun ihminen etsii elävää ja synnit anteeksiantavaa Jumalaa elämäänsä, se on vain osoitus siitä, että Herra etsii, kutsuu ja vetää tätä ihmisestä luokseen.
Jumala vaikuttaa kaiken oikean ja hyvän tahtomisen sekä tekemisen. ” … Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13) Ihminen on uskon syntymisen suhteen täysin passiivinen, pelkästään vastaanottava Jumalan työn kohde. Ihminen on itsessään kuollut kuin kivi - tai kuin mätänevä ja haiseva Lasarus haudassa.
Mitään omaa, ihmisestä itsestään nousevaa aktiivisuutta, tahtomista ja tekemistä, Jumala ei salli tuotavan Hänen eteensä pelastuksen perusteeksi. Tosiasiassa on mahdotonta, että syntiinsä jo paratiisissa kuollut ihminen voisikaan itse mitään tehdä. Pelastus on kokonaan lähtöisin Jumalasta ja Hänen aktiivisuudestaan. Usko ja pelastus on Jumalan tahdonratkaisu, ei ihmisen. "Te ette valinneet Minua, vaan Minä valitsin teidät." (Joh. 15:16) Jumalan valitsemat uskovat evankeliumin (Matt. 20:16, Mark. 13:20, Joh. 13:18, 15:16,19, Ef. 1:4, 1.Tess. 1:4, 2.Tess. 2:13, 1.Piet. 2:9 jne.).
Kun kuulet sanan synnistä ja sen sovituksesta Jeesuksen veren kautta - ja ennen kaikkea uskot sen, niin silloin Jumalan armonvalinta on tullut sinussa näkyviin. Saat varmasti luottaa siihen, että uskosi ja turvaamisesi Jeesukseen on kokonaan Jumalan työtä sinussa, eikä sinun tarvitse yrittää etsiä itsestäsi mitään perustetta sille, että sinut on valittu taivaaseen. Tai jos ihmisessä olevasta pelastuksen perusteesta puhutaan, niin se on suorastaa negatiivinen: Jumala osoittaa juuri sinussa armonsa ja hyvyytensä, koska olet itsessäsi niin mahdoton ja kelvoton.
Vielä kerraten: Koska ihmisestä tulee taivaskansalainen ja Jumalan lapsi yksin Jeesuksen tähden, niin mitään omia tekoja ei tarvitse, ei voi eikä saakaan tuoda Jumalan eteen pelastuksen perusteeksi. Siksi ihmisten silmissä pyhin ja rakkaudellisin ja toisaalta syvimmällä pahuudessa oleva - he molemmat pelastuvat täsmälleen samalla tavalla: uskon kautta Kristukseen. Lihallisen ihmisen mielestä se on väärin: Onhan huutava epäoikeudenmukaisuus, jos koko elämänsä pahaa tehnyt itsekäs julkisyntinen pääsee iankaikkisuudessa hyvään paikkaan; Samaan taivaaseen kuin se, joka on itseään säästämättä kilvoitellut Jumalan sanan ja lähimmäisten rakastamisen tähden.
Tällä tavoin Jumala kuitenkin estää meitä ylpistymästä ja pitää syntistä lihaa oikealla tavalla nöyränä. Me uskovat emme voi sanoa kenellekään toiselle ihmiselle - tai edes ajatella mielessämme: Minä olen muuten parempi ihminen kuin sinä, ja pääsen siksi taivaaseen! Jumalan edessä me emme voi vertailla itseämme toisiin ihmisiin ja laskeskella pyhyys- tai syntisyysjärjestyksiä. Jumalan eteen tultaessa jokainen on yksin: Toisista ihmisistä ja paremmuus- tai huonommuusjärjestyksistä suhteessa heihin ei taivaan lakituvassa kysellä. Ainoa asia mitä siellä kysytään on se, oletko sinä saanut syntisi anteeksi uskon kautta Vapahtajaan.
Meidän pelastuksemme perusteena on Jumalan ihmisjärjelle käsittämätön armo Jeesuksessa, jonka tähden taivas ja autuus lahjoitetaan ilmaiseksi, ilman omia ansioita. Tarkkaan ottaen armo ei kuitenkaan ole ilmaista, onhan Ihmisen Poika maksanut meistä äärettömän kovan hinnan Golgatan ristillä. Mutta meille pelastus annetaan ilmaiseksi. Heprean kielessä sana ’ilmainen’ on ’chinám’, joka tarkoittaa sananmukaisesti ’armosta’.
3. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
Uudestisyntymätön ihminen ei voi omassa itsekeskeisyydessään ja ylpeydessään koskaan käsittää tai hyväksyä tällaista ihmisen ulkopuolella olevaa pelastuksen perustetta. Ihmisen langennut järki ei vain voi hyväksyä tällaista puhtaan armon asiaa taivaspaikan saamisessa. Siksi kaikki maailman uskonnot tarjoavat ihmisen omaa elämää, omaa aktiivisuutta ja tekoja pelastustieksi.
Tälle ihmismielen mukaiselle linjalle on lähtenyt myös esim. roomalaiskatolinen kirkko vaatiessaan ihmisiltä parannus- ja hyvitystekoja, ennen kuin synnit on annettu anteeksi ja tie taivaaseen avattu. Samoin reformoitu kristillisyys (Zwinglin ja Calvinin oppien seuraajat, nykyisin mm. ns. vapaat suunnat sekä tosiasiassa monet luterilaisen nimellä kulkevat) opettaa ihmisen oman pyhityksen olevan tie taivaaseen. Pyhitys tarkoittaa lyhyesti sanoen oikeaa sydämen laatua sekä hyviä tekoja ja Jumalan mielen mukaista elämänvaellusta.
Oikea opetus vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä kulkee sen tosiasian kautta, että uskova on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (lat. simul iustus et peccator). Samalla myös vanhurskauttaminen ja pyhitys pysyvät tiukasti yhdessä ja samanaikaisina. Samalla tavoin kuin vanhurskauttaminen on yksin Jeesuksen varassa, niin myös pyhitys on yksin ja vain ainoastaan Jeesuksessa. Jeesuksesta ja uskosta käsin katsottuna uskova ihminen on kertakaikkisesti vanhurskautettu ja kokonaan pyhitetty. Toisin sanoen ihmisen elämä on kätketty Jeesukseen, joka on on läsnä sanassa ja sakramenteissa vaikuttavassa Pyhässä Hengessä.
Herran Henki asuu sanan kautta uskovassa ihmisessä, joka ulkokuoreltaan on haurasta savea, lihansa puolesta synnin turmelema. Ihmisen omasta näkökulmasta käsin uskovakin on täysin jumalaton: vailla pyhyyttä ja kokosydämistä Jumalan ja lähimmäisten palvelemista. Jos jollakulla olisi röntgenkatse, ja hän voisi nähdä minun tai kenen tahansa tässä salissa olevan kristityn sydämeen, niin kyllähän se olisi karmeaa katseltavaa. Jeesuksella sellainen röntgenkatse on. Ja mitä Hän sanoo: ”… sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.” (Matt. 15:19)
Jumalan näkökulmasta Jeesuksen täydellisyys on kuitenkin uskon kautta läsnä ihmisessä; Jeesus elää ihmisessä. Siksi pyhitys on uskovan uutta elämää Kristuksessa. Uskovan ihmisen pyhyys on kokonaan kätketty Kristukseen.
Pyhittymistä on tarkasteltava kahdesta eri näkökulmasta: laajassa ja suppeassa. Laajassa merkityksessä pyhitys on juuri tätä Kristuksen pyhyyttä, jonka ihminen saa kokonaan armosta uskon kautta Jeesukseen. Tämä pyhitys on pelastukselle välttämätön, ja se on pidettävä tiukasti kiinni uskonvanhurskauden kanssa.
Suppeassa merkityksessä pyhitys on uskovan ihmisen kilvoittelua ja hyvän tekemistä. Tämä suppeampi pyhitys on aina vajavaista, eikä sitä voi tuoda Jumalan eteen ansiomielessä.
4. USKON JA TEKOJEN SUHDE
Mikä on siis uskon ja tekojen oikea suhde? Se menee näin: Koska ihminen on uskon kautta osa Kristuksen maanpäällistä ruumista, niin hän uudestisyntyneenä toimii Kristuksen käsinä ja jalkoina, suuna ja korvina. Kristitty tekee hyviä tekoja, koska hän on Pyhän Hengen valtaama.
Luterilaisissa tunnustuskirjoissa hyvistä teoista opetetaan seuraavaa: ”Tekoja on nimittäin tehtävä, ensinnä koska Jumala niin käskee, sitten myös uskon harjoittamiseksi ja vielä tunnustaaksemme uskomme ja osoittaaksemme kiitollisuutemme. Mainituista syistä on hyviä tekoja välttämättä tehtävä. Tosin me teemme niitä eläen lihassa, joka ei suinkaan vielä ole uudistunut. Liha ehkäisee Pyhän Hengen vaikutuksia ja jossakin määrin niitä tahraa. Uskon tähden nämä teot kuitenkin ovat pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä.
Näissä teoissa hän näet pyhittää sydämet ja lannistaa Perkeleen, ja säilyttääkseen evankeliumin ihmisten keskuudessa hän kaikkien nähden panee Perkeleen valtakuntaa vastaan pyhiensä tunnustuksen ja näin kirkastaa oman valtansa meidän heikkoudessamme. Apostoli Paavalin, Athanasioksen, Augustinuksen ja heidän kaltaistensa kirkon opettajien kestämät vaarat ja vaivannäöt sekä heidän saarnansa ovat pyhiä tekoja. Ne ovat todellisia, Jumalalle otollisia uhreja, Kristuksen taisteluja, joilla hän on kukistanut Perkeleen ja torjunut tämän uskovien kimpusta. Ne vaivat, joihin Daavid joutui sotia käydessään ja maita hallitessaan, ovat pyhiä tekoja, todellisia uhreja, Jumalan taisteluja hänen puolustaessaan Perkelettä vastaan tuota kansaa, jolla oli Jumalan sana, jottei Jumalan tuntemus peräti häviäisi maan päältä.
Sama käsitys meillä on myös yksittäisistä hyvistä teoista, joita tehdään yksityiselämässä ja kaikkien vaatimattomimpienkin kutsumusten puitteissa. Tällaisilla teoilla Kristus saa riemuvoittoja Perkeleestä. Niinpä sekin, että korinttolaiset aikoinaan keräsivät raha-avustuksen, oli pyhä teko ja uhri ja Kristuksen taistelua Perkelettä vastaan, joka ponnistelee, ettei mitään tapahtuisi Jumalan kunniaksi. Tällaisten tekojen, opin tunnustamisen, ahdistusten, rakkaudenpalvelujen ja lihan kuolettamisen moittiminen olisi suorastaan Kristuksen valtakunnan täällä ihmisten keskuudessa toteutuvan hallinnan moittimista.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus. IV uskonkohta. Vanhurskautus. Vastaus vastapuolen perusteluihin. 189-193)
Hyvät teot ovat seuraus - ei missään nimessä peruste ja syy - ihmisen pyhyydestä. Ihminen haluaa omassa itsekorotuksessaan aina katsella asioita oman sydämen ja elämän näkökulmasta. Mutta tämä näkökulma on väärä. Siksi uudestisyntymätön, evankeliumin ulkopuolella oleva ihminen on aina ja jatkuvasti tuomittu lain alle.
Tämä masentava ja pelastusvarmuuden kadottava laki on seuraava: Tullaksesi pyhäksi sinun on tehtävä pyhiä tekoja. Ja niinpä ihminen yrittää itse pyhittyä ja parannella elämäänsä, vaellustaan, tekojaan, puheitaan ja ajatuksiaan - koskaan siinä kunnolla onnistumatta. Pahuus, itsekkyys ja ylpeys pursuavat aina jostakin raosta vähintääkin ajatuksiin, usein myös sanoihin ja tekoihin. Kun ihminen yrittää tehdä omasta elämästään pyhempää, niin se on kuin ilmapallon puristamista: Kun saat yhdestä kohdasta pullistuman aisoihin, niin se pullahtaa toisesta kohtaa taas esiin.
Ihmisen ulkonaisista teoista ei voi koskaan päätellä sitä, onko ihminen uskossa vai ei. Ihminen voi noudattaa lakia ja kilvoitella sen tähden, että pelkää rikkomisesta tulevaa rangaistusta tai toivoo saavansa lain noudattamisesta itselleen - tavalla tai toisella - jotakin ansiota. Kumpikin näkökulma on epäuskon ja lihan mukainen, ja tuottaa tuomion ja kadotuksen Jumalan edessä.
Ainoa oikea motiivi hyviin tekoihin on se, että niitä ei lähimmäisen tähden voi olla tekemättä: Jeesuksen täydellisyys ja rakkaus yksinkertaisesti vastaa ihmisten hätään. Oikeiden, uskosta vaikuttuneiden hyvien tekojen syy on kokonaan tekijänsä ulkopuolella. Hyvää tehdään, koska lähimmäiset tarvitsevat sitä. Lähimmäinen, toinen ihminen on teon motiivi - ei se, onko tuolla teolla jotakin vaikutusta minun elämääni.
Ilman uskoa elävä ihminen - tai uskova ihminen oman lihansa näkökulmasta - ei koskaan kykene erottautumaan rangaistus-palkkio -teemasta. Siksipä kaikkein hurskaimmatkin hyväntekeväisyyttä harjoittavat ihmiset, jotka näyttävät toimivan epäitsekkäästi, joutuvat kuitenkin viimeisellä tuomiolla pimeyden paikkaan - jos eivät ole uskossa Jeesukseen. Ja toisaalta minun kaikkein parhainkin ja kokonaisvaltaisin kilvoitukseni uskovana ei ole peruste sille, että pääsen taivaaseen. Peruste on alusta loppuun asti yksi ja sama: Jeesuksen täydellinen elämä (pyhyys) ja täydellinen kärsimys ristillä (sovitus). "Se on täytetty."
Maailman keskellä eläessään kristitty ei voi olla passiivinen suhteessa toisiin ihmisiin - vaikka emme voikaan Jumalan suhteen olla hyvässä mielessä koskaan aktiivisia. Ainoa asia, mihin me aktiivisesti kykenemme suhteessa Jumalaan, on Hänen vastustamisensa.
Luther: "Ihmisen sydämelle ei saa julistaa mitään muuta kuin evankeliumia; ihmisen jäsenille ei saa koskaan julistaa muuta kuin lakia." Jos sydämelle eli sisimmälle julistetaan rahtunenkin lakia, niin se siitä heti masentuu, kuihtuu ja kuolee, koska ihmisen loppuun asti paha sydän ei koskaan kykene mitään hyvää aikaan saamaan. Jos jäsenille, se on lankeemuksen vallassa olevalle lihalle, julistetaan rahtunenkin evankeliumia (se on täytetty; siis kaikki on jo valmiina) niin se heti saa siitä aiheen ja luvan jumalattomaan, itsekkääseen, ahneeseen, irstaaseen, ylpeään ja kovasydämiseen elämäntapaan.
Ihminen, jossa Jeesus uskon kautta elää, ei voi olla vastaamatta toisten ihmisten hätään. Jeesuksen rakkaus on niin läpitunkevaa, kattavaa ja täydellistä, että hädän nähdessään se juoksee paikalle. Aivan kuin magneetin eri navat vetävät toisiaan puoleensa, tai mies ja nainen vetävät seksuaalisesti toisiaan puoleensa, tai maa vetää tavaroita puoleensa. Ihmisten hätä on kuin tyhjiö, joka imee sisäänsä ilmaa eli Jeesuksen rakkautta. Tämä epäitsekäs rakkaus on vain ja ainoastaan Jeesuksessa, ei koskaan ihmisessä itsessään.
Vain Jeesuksessa elävä ihminen voi olla osallinen tuosta epäitsekkäästä rakkaudesta, eikä hänkään voi koskaan tämän elämänsä aikana tuota epäitsekkyyttä itseään katsoessaan nähdä: me ihmiset näemme vain ihmisen, jonka motiivit ovat syvimmiltään aina epäpuhtaat. Vain uskon kautta - ei siis näkemisen - me voimme luottaa siihen, että Jeesus vaikuttaa hyvää myös minun kauttani. Se, että minä syntinen ihminen voisin olla täydellisen rakkauden kanavana ja välikappaleena tämän pahan maailman keskellä, on looginen mahdottomuus. Mutta se, mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.
JÄSENNYS:
1. USKONVANHURSKAUS
2. JUMALA HERÄTTÄÄ KUOLLEEN USKOMAAN
3. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
4. USKON JA TEKOJEN SUHDE
1. USKONVANHURSKAUS
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Apostoli Paavali kirjoittaa Galataiskirjeen kolmannessa luvussa: ”… laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme” (Gal. 3:24).
Uskonvanhurskaus on ihmisen kuolemattoman sielun iankaikkisen pelastuksen kannalta se kaikkein tärkein ja luovuttamattomin asia. Uskonvanhurskaus tarkoittaa sitä, että ihminen pelastuu taivaaseen yksin uskon kautta Jeesukseen. Ihmisen omat teot ja kilvoitus eivät avaa taivaan portteja. Ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava vain ja ainoastaan sen tähden, että ihminen vetoaa ja uskoo Jeesukseen, joka maan päällä eli syntisen ihmisen puolesta täydellisen elämän ja ennen kaikkea kärsi sekä peri- että tekosyntiselle kuuluvan kadotustuomion.
Seuraavaksi kysymme sitä, miten tuo vanhurskauttava usko Jeesukseen syntyy. Oikea ja pelastava usko Jeesukseen on Jumalan sanan ja Hengen sataprosenttisesti aikaansaamaa. Jumalan sana vaikuttaa niin julistettuna, luettuna, muisteltuna kuin erityisesti materiaan sitoutuneena kasteessa ja ehtoollisessa. Myös kuva voi olla välittämässä Jumalan sanaa, vähintäänkin siitä muistuttamassa.
2. JUMALA HERÄTTÄÄ KUOLLEEN USKOMAAN
Ihminen ei voi itse tehdä mitään tai vaikuttaa millään tavalla positiivisesti, jotta usko syntyisi. Kuollut ei voi tehdä itse mitään henkiin herätäkseen. Jeesuksen usko 'kaadetaan' ihmiseen hänen ulkopuoleltaan: Jumala vaikuttaa ja lahjoittaa uskon Kristukseen sanassa ja sakramenteissa toimivan Pyhän Hengen voimalla. Tämä koskee niin etsivää kuin jo löytänyttäkin; se on tarkkaan ottaen niin etsittävää kuin löydettyäkin! Kun ihminen etsii elävää ja synnit anteeksiantavaa Jumalaa elämäänsä, se on vain osoitus siitä, että Herra etsii, kutsuu ja vetää tätä ihmisestä luokseen.
Jumala vaikuttaa kaiken oikean ja hyvän tahtomisen sekä tekemisen. ” … Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13) Ihminen on uskon syntymisen suhteen täysin passiivinen, pelkästään vastaanottava Jumalan työn kohde. Ihminen on itsessään kuollut kuin kivi - tai kuin mätänevä ja haiseva Lasarus haudassa.
Mitään omaa, ihmisestä itsestään nousevaa aktiivisuutta, tahtomista ja tekemistä, Jumala ei salli tuotavan Hänen eteensä pelastuksen perusteeksi. Tosiasiassa on mahdotonta, että syntiinsä jo paratiisissa kuollut ihminen voisikaan itse mitään tehdä. Pelastus on kokonaan lähtöisin Jumalasta ja Hänen aktiivisuudestaan. Usko ja pelastus on Jumalan tahdonratkaisu, ei ihmisen. "Te ette valinneet Minua, vaan Minä valitsin teidät." (Joh. 15:16) Jumalan valitsemat uskovat evankeliumin (Matt. 20:16, Mark. 13:20, Joh. 13:18, 15:16,19, Ef. 1:4, 1.Tess. 1:4, 2.Tess. 2:13, 1.Piet. 2:9 jne.).
Kun kuulet sanan synnistä ja sen sovituksesta Jeesuksen veren kautta - ja ennen kaikkea uskot sen, niin silloin Jumalan armonvalinta on tullut sinussa näkyviin. Saat varmasti luottaa siihen, että uskosi ja turvaamisesi Jeesukseen on kokonaan Jumalan työtä sinussa, eikä sinun tarvitse yrittää etsiä itsestäsi mitään perustetta sille, että sinut on valittu taivaaseen. Tai jos ihmisessä olevasta pelastuksen perusteesta puhutaan, niin se on suorastaa negatiivinen: Jumala osoittaa juuri sinussa armonsa ja hyvyytensä, koska olet itsessäsi niin mahdoton ja kelvoton.
Vielä kerraten: Koska ihmisestä tulee taivaskansalainen ja Jumalan lapsi yksin Jeesuksen tähden, niin mitään omia tekoja ei tarvitse, ei voi eikä saakaan tuoda Jumalan eteen pelastuksen perusteeksi. Siksi ihmisten silmissä pyhin ja rakkaudellisin ja toisaalta syvimmällä pahuudessa oleva - he molemmat pelastuvat täsmälleen samalla tavalla: uskon kautta Kristukseen. Lihallisen ihmisen mielestä se on väärin: Onhan huutava epäoikeudenmukaisuus, jos koko elämänsä pahaa tehnyt itsekäs julkisyntinen pääsee iankaikkisuudessa hyvään paikkaan; Samaan taivaaseen kuin se, joka on itseään säästämättä kilvoitellut Jumalan sanan ja lähimmäisten rakastamisen tähden.
Tällä tavoin Jumala kuitenkin estää meitä ylpistymästä ja pitää syntistä lihaa oikealla tavalla nöyränä. Me uskovat emme voi sanoa kenellekään toiselle ihmiselle - tai edes ajatella mielessämme: Minä olen muuten parempi ihminen kuin sinä, ja pääsen siksi taivaaseen! Jumalan edessä me emme voi vertailla itseämme toisiin ihmisiin ja laskeskella pyhyys- tai syntisyysjärjestyksiä. Jumalan eteen tultaessa jokainen on yksin: Toisista ihmisistä ja paremmuus- tai huonommuusjärjestyksistä suhteessa heihin ei taivaan lakituvassa kysellä. Ainoa asia mitä siellä kysytään on se, oletko sinä saanut syntisi anteeksi uskon kautta Vapahtajaan.
Meidän pelastuksemme perusteena on Jumalan ihmisjärjelle käsittämätön armo Jeesuksessa, jonka tähden taivas ja autuus lahjoitetaan ilmaiseksi, ilman omia ansioita. Tarkkaan ottaen armo ei kuitenkaan ole ilmaista, onhan Ihmisen Poika maksanut meistä äärettömän kovan hinnan Golgatan ristillä. Mutta meille pelastus annetaan ilmaiseksi. Heprean kielessä sana ’ilmainen’ on ’chinám’, joka tarkoittaa sananmukaisesti ’armosta’.
3. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
Uudestisyntymätön ihminen ei voi omassa itsekeskeisyydessään ja ylpeydessään koskaan käsittää tai hyväksyä tällaista ihmisen ulkopuolella olevaa pelastuksen perustetta. Ihmisen langennut järki ei vain voi hyväksyä tällaista puhtaan armon asiaa taivaspaikan saamisessa. Siksi kaikki maailman uskonnot tarjoavat ihmisen omaa elämää, omaa aktiivisuutta ja tekoja pelastustieksi.
Tälle ihmismielen mukaiselle linjalle on lähtenyt myös esim. roomalaiskatolinen kirkko vaatiessaan ihmisiltä parannus- ja hyvitystekoja, ennen kuin synnit on annettu anteeksi ja tie taivaaseen avattu. Samoin reformoitu kristillisyys (Zwinglin ja Calvinin oppien seuraajat, nykyisin mm. ns. vapaat suunnat sekä tosiasiassa monet luterilaisen nimellä kulkevat) opettaa ihmisen oman pyhityksen olevan tie taivaaseen. Pyhitys tarkoittaa lyhyesti sanoen oikeaa sydämen laatua sekä hyviä tekoja ja Jumalan mielen mukaista elämänvaellusta.
Oikea opetus vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä kulkee sen tosiasian kautta, että uskova on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (lat. simul iustus et peccator). Samalla myös vanhurskauttaminen ja pyhitys pysyvät tiukasti yhdessä ja samanaikaisina. Samalla tavoin kuin vanhurskauttaminen on yksin Jeesuksen varassa, niin myös pyhitys on yksin ja vain ainoastaan Jeesuksessa. Jeesuksesta ja uskosta käsin katsottuna uskova ihminen on kertakaikkisesti vanhurskautettu ja kokonaan pyhitetty. Toisin sanoen ihmisen elämä on kätketty Jeesukseen, joka on on läsnä sanassa ja sakramenteissa vaikuttavassa Pyhässä Hengessä.
Herran Henki asuu sanan kautta uskovassa ihmisessä, joka ulkokuoreltaan on haurasta savea, lihansa puolesta synnin turmelema. Ihmisen omasta näkökulmasta käsin uskovakin on täysin jumalaton: vailla pyhyyttä ja kokosydämistä Jumalan ja lähimmäisten palvelemista. Jos jollakulla olisi röntgenkatse, ja hän voisi nähdä minun tai kenen tahansa tässä salissa olevan kristityn sydämeen, niin kyllähän se olisi karmeaa katseltavaa. Jeesuksella sellainen röntgenkatse on. Ja mitä Hän sanoo: ”… sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.” (Matt. 15:19)
Jumalan näkökulmasta Jeesuksen täydellisyys on kuitenkin uskon kautta läsnä ihmisessä; Jeesus elää ihmisessä. Siksi pyhitys on uskovan uutta elämää Kristuksessa. Uskovan ihmisen pyhyys on kokonaan kätketty Kristukseen.
Pyhittymistä on tarkasteltava kahdesta eri näkökulmasta: laajassa ja suppeassa. Laajassa merkityksessä pyhitys on juuri tätä Kristuksen pyhyyttä, jonka ihminen saa kokonaan armosta uskon kautta Jeesukseen. Tämä pyhitys on pelastukselle välttämätön, ja se on pidettävä tiukasti kiinni uskonvanhurskauden kanssa.
Suppeassa merkityksessä pyhitys on uskovan ihmisen kilvoittelua ja hyvän tekemistä. Tämä suppeampi pyhitys on aina vajavaista, eikä sitä voi tuoda Jumalan eteen ansiomielessä.
4. USKON JA TEKOJEN SUHDE
Mikä on siis uskon ja tekojen oikea suhde? Se menee näin: Koska ihminen on uskon kautta osa Kristuksen maanpäällistä ruumista, niin hän uudestisyntyneenä toimii Kristuksen käsinä ja jalkoina, suuna ja korvina. Kristitty tekee hyviä tekoja, koska hän on Pyhän Hengen valtaama.
Luterilaisissa tunnustuskirjoissa hyvistä teoista opetetaan seuraavaa: ”Tekoja on nimittäin tehtävä, ensinnä koska Jumala niin käskee, sitten myös uskon harjoittamiseksi ja vielä tunnustaaksemme uskomme ja osoittaaksemme kiitollisuutemme. Mainituista syistä on hyviä tekoja välttämättä tehtävä. Tosin me teemme niitä eläen lihassa, joka ei suinkaan vielä ole uudistunut. Liha ehkäisee Pyhän Hengen vaikutuksia ja jossakin määrin niitä tahraa. Uskon tähden nämä teot kuitenkin ovat pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoitusta siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä.
Näissä teoissa hän näet pyhittää sydämet ja lannistaa Perkeleen, ja säilyttääkseen evankeliumin ihmisten keskuudessa hän kaikkien nähden panee Perkeleen valtakuntaa vastaan pyhiensä tunnustuksen ja näin kirkastaa oman valtansa meidän heikkoudessamme. Apostoli Paavalin, Athanasioksen, Augustinuksen ja heidän kaltaistensa kirkon opettajien kestämät vaarat ja vaivannäöt sekä heidän saarnansa ovat pyhiä tekoja. Ne ovat todellisia, Jumalalle otollisia uhreja, Kristuksen taisteluja, joilla hän on kukistanut Perkeleen ja torjunut tämän uskovien kimpusta. Ne vaivat, joihin Daavid joutui sotia käydessään ja maita hallitessaan, ovat pyhiä tekoja, todellisia uhreja, Jumalan taisteluja hänen puolustaessaan Perkelettä vastaan tuota kansaa, jolla oli Jumalan sana, jottei Jumalan tuntemus peräti häviäisi maan päältä.
Sama käsitys meillä on myös yksittäisistä hyvistä teoista, joita tehdään yksityiselämässä ja kaikkien vaatimattomimpienkin kutsumusten puitteissa. Tällaisilla teoilla Kristus saa riemuvoittoja Perkeleestä. Niinpä sekin, että korinttolaiset aikoinaan keräsivät raha-avustuksen, oli pyhä teko ja uhri ja Kristuksen taistelua Perkelettä vastaan, joka ponnistelee, ettei mitään tapahtuisi Jumalan kunniaksi. Tällaisten tekojen, opin tunnustamisen, ahdistusten, rakkaudenpalvelujen ja lihan kuolettamisen moittiminen olisi suorastaan Kristuksen valtakunnan täällä ihmisten keskuudessa toteutuvan hallinnan moittimista.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus. IV uskonkohta. Vanhurskautus. Vastaus vastapuolen perusteluihin. 189-193)
Hyvät teot ovat seuraus - ei missään nimessä peruste ja syy - ihmisen pyhyydestä. Ihminen haluaa omassa itsekorotuksessaan aina katsella asioita oman sydämen ja elämän näkökulmasta. Mutta tämä näkökulma on väärä. Siksi uudestisyntymätön, evankeliumin ulkopuolella oleva ihminen on aina ja jatkuvasti tuomittu lain alle.
Tämä masentava ja pelastusvarmuuden kadottava laki on seuraava: Tullaksesi pyhäksi sinun on tehtävä pyhiä tekoja. Ja niinpä ihminen yrittää itse pyhittyä ja parannella elämäänsä, vaellustaan, tekojaan, puheitaan ja ajatuksiaan - koskaan siinä kunnolla onnistumatta. Pahuus, itsekkyys ja ylpeys pursuavat aina jostakin raosta vähintääkin ajatuksiin, usein myös sanoihin ja tekoihin. Kun ihminen yrittää tehdä omasta elämästään pyhempää, niin se on kuin ilmapallon puristamista: Kun saat yhdestä kohdasta pullistuman aisoihin, niin se pullahtaa toisesta kohtaa taas esiin.
Ihmisen ulkonaisista teoista ei voi koskaan päätellä sitä, onko ihminen uskossa vai ei. Ihminen voi noudattaa lakia ja kilvoitella sen tähden, että pelkää rikkomisesta tulevaa rangaistusta tai toivoo saavansa lain noudattamisesta itselleen - tavalla tai toisella - jotakin ansiota. Kumpikin näkökulma on epäuskon ja lihan mukainen, ja tuottaa tuomion ja kadotuksen Jumalan edessä.
Ainoa oikea motiivi hyviin tekoihin on se, että niitä ei lähimmäisen tähden voi olla tekemättä: Jeesuksen täydellisyys ja rakkaus yksinkertaisesti vastaa ihmisten hätään. Oikeiden, uskosta vaikuttuneiden hyvien tekojen syy on kokonaan tekijänsä ulkopuolella. Hyvää tehdään, koska lähimmäiset tarvitsevat sitä. Lähimmäinen, toinen ihminen on teon motiivi - ei se, onko tuolla teolla jotakin vaikutusta minun elämääni.
Ilman uskoa elävä ihminen - tai uskova ihminen oman lihansa näkökulmasta - ei koskaan kykene erottautumaan rangaistus-palkkio -teemasta. Siksipä kaikkein hurskaimmatkin hyväntekeväisyyttä harjoittavat ihmiset, jotka näyttävät toimivan epäitsekkäästi, joutuvat kuitenkin viimeisellä tuomiolla pimeyden paikkaan - jos eivät ole uskossa Jeesukseen. Ja toisaalta minun kaikkein parhainkin ja kokonaisvaltaisin kilvoitukseni uskovana ei ole peruste sille, että pääsen taivaaseen. Peruste on alusta loppuun asti yksi ja sama: Jeesuksen täydellinen elämä (pyhyys) ja täydellinen kärsimys ristillä (sovitus). "Se on täytetty."
Maailman keskellä eläessään kristitty ei voi olla passiivinen suhteessa toisiin ihmisiin - vaikka emme voikaan Jumalan suhteen olla hyvässä mielessä koskaan aktiivisia. Ainoa asia, mihin me aktiivisesti kykenemme suhteessa Jumalaan, on Hänen vastustamisensa.
Luther: "Ihmisen sydämelle ei saa julistaa mitään muuta kuin evankeliumia; ihmisen jäsenille ei saa koskaan julistaa muuta kuin lakia." Jos sydämelle eli sisimmälle julistetaan rahtunenkin lakia, niin se siitä heti masentuu, kuihtuu ja kuolee, koska ihmisen loppuun asti paha sydän ei koskaan kykene mitään hyvää aikaan saamaan. Jos jäsenille, se on lankeemuksen vallassa olevalle lihalle, julistetaan rahtunenkin evankeliumia (se on täytetty; siis kaikki on jo valmiina) niin se heti saa siitä aiheen ja luvan jumalattomaan, itsekkääseen, ahneeseen, irstaaseen, ylpeään ja kovasydämiseen elämäntapaan.
Ihminen, jossa Jeesus uskon kautta elää, ei voi olla vastaamatta toisten ihmisten hätään. Jeesuksen rakkaus on niin läpitunkevaa, kattavaa ja täydellistä, että hädän nähdessään se juoksee paikalle. Aivan kuin magneetin eri navat vetävät toisiaan puoleensa, tai mies ja nainen vetävät seksuaalisesti toisiaan puoleensa, tai maa vetää tavaroita puoleensa. Ihmisten hätä on kuin tyhjiö, joka imee sisäänsä ilmaa eli Jeesuksen rakkautta. Tämä epäitsekäs rakkaus on vain ja ainoastaan Jeesuksessa, ei koskaan ihmisessä itsessään.
Vain Jeesuksessa elävä ihminen voi olla osallinen tuosta epäitsekkäästä rakkaudesta, eikä hänkään voi koskaan tämän elämänsä aikana tuota epäitsekkyyttä itseään katsoessaan nähdä: me ihmiset näemme vain ihmisen, jonka motiivit ovat syvimmiltään aina epäpuhtaat. Vain uskon kautta - ei siis näkemisen - me voimme luottaa siihen, että Jeesus vaikuttaa hyvää myös minun kauttani. Se, että minä syntinen ihminen voisin olla täydellisen rakkauden kanavana ja välikappaleena tämän pahan maailman keskellä, on looginen mahdottomuus. Mutta se, mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.