| lakihenkinen_julistus.pdf |
Lakihenkinen julistus Hepr. 12
Raamatunkäännös: KR 1933/38
JÄSENNYS:
1. USKO VAI USKONTO?
2. STRESSI
3. JUMALAN VALINTA JA TEKO, EI IHMISEN
4. VANHURSKAUTTAMINEN JA PYHITYS
5. USKOVAN PYHYYS ON KOKONAAN JEESUKSEN PYHYYTTÄ
6. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
7. KRISTITTY MAAILMASSA
1. USKO VAI USKONTO?
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! "Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa", kirjoittaa heprealaiskirjeen kirjoittaja Pyhän Hengen johdattamana. (Hebr. 12:14) Mitä on ja tarkoittaa tämä pyhitys, jota ilman ei pääse taivaaseen - sinne uuteen paratiisiin - katselemaan ja ikuisesti palvomaan Teurastettua Karitsaa?Jotkut ovat kristinuskon historiassa opettaneet, että tässä mainittu pelastuksen ehtona oleva pyhitys on ihmisen omaa onnistunutta kilvoittelua ja menestyksellistä synnin pois laittamista elämästä. On jopa sanottu, että oikea Pyhän Hengen täyttämä uudestisyntynyt uskova onnistuu tässä kilvoittelussa niin, että hän pääsee kokonaan irti synnin tekemisestä. Tällaiset pyhät ihmiset pääsevät taivaaseen, muut ovat hengettömiä (Hengettömiä!) nimikristittyjä, jotka eivät ole ottaneet kristinuskoa riittävän vakavasti, vaan joutavatkin ulkokultaisina tuomittaviksi.
Mitä vastaamme tällaiseen ns. pyhityskristilliseen opetukseen? Ensimmäiseksi vedämme rajan sanojen 'kristinusko' ja toisaalta 'uskonto' välille. Menneinä vuosikymmeninä moni suomalainen ei ole kyennyt erottamaan näitä toisilleen vastakkaisia ja toisensa pois sulkevaa käsitteitä 'kristinusko' ja 'uskonto' toisistaan, vaan Jeesukseen uskova kristittykin on saattanut mieltää itsensä uskonnon harjoittajaksi ja sanoa olevansa uskonnollinen ihminen.
Mutta jos tänä päivänä joku sanoisi minua eli allekirjoittanutta pastoria uskonnon harjoittajaksi tai uskonnolliseksi ihmiseksi, niin tuskinpa minua voisi pahemmin sanoilla loukata tai opetustani vähemmän ymmärtää. Nimittäin: Pelastava usko Jeesukseen on kokonaan Jumalan lahja; kaikki muut kuin tämän uskon lahjan saaneet ovat uskonnollisia ihmisiä.
Uskonto tarkoittaa ihmisen itsensä valitsemaa ja toteuttamaa jumalanpalvelusta. Uskonnon päämääränä on pelastus, jonka hankkimisessa ihmisellä itsellään on oma ratkaiseva osuutensa. Viime kädessä ihmisen omat teot ja palvelus ratkaisevat uskonnossa, mikä on ihmisen kohtalo. Pelastuksen tekijänä eli subjektina on ihminen itse, ainakin jossain määrin.
Uskossa taas subjektina - eli pelastuksen tekijänä ja Jumalan palvelijana ja palvojana - on yksin Herra itse: Jumalan Sanaa eli Jeesusta kirkastava ja uskon kautta ihmisessä asuva Pyhä Henki on Hän, joka vaikuttaa meissä Teurastetun Karitsan palvomisen. Jumalan sanassa, sakramenteissa eli armonvälineissä ja apostolista uskoa tunnustavassa seurakunnassa toimiva Jumalan Pyhä Henki on Hän, joka kutsuu uskoon eli uskon synnyttää ja säilyttää. Kristinuskossa ihminen on Jumalan pelastavan työn kohteena, objektina. Uskonnossa ihminen on puolestaan itse tekijänä eli toimijana ja palvojana, subjektina.
Lainomainen kristillisyys on sekoittanut uskon ja uskonnollisuuden. Seurauksena on ihmiskeskeinen pelastuskäsitys: Pelastus on enemmän tai vähemmän palkkaa ja seurausta sinun omasta yrittämisestäsi, sinun omasta pyhittymisestäsi, sinun omasta kilvoittelustasi, sinun omista valinnoistasi. Pelastuksen saatetaan jopa sanoa olevan Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä (synergismi): Jumala tekee oman osansa, ihminen tekee oman osansa.
Tosiasiassa lakihenkinen ja ihmisen varaan rakentava julistus ja oppi ei ole mitään kristinuskoa, vaan uskontoa kristillisessä kaavussa. Sisällä on ja vaikuttaa kääntymätön ihminen, joka ei voi uskoa järjelle ja ihmisen kokemusmaailmalle täysin käsittämätöntä asiaa: Pelastus on täysin Jumalan työ, yksin Hänen aikaansaamaansa ja vaikuttamaansa. Iankaikkinen pelastus on alusta loppuun asti kokonaan Jumalan lahjaa, jonka Hän ihmisjärjelle käsittämättömän armonvalintansa tähden ja kautta on meille Jeesuksessa osoittanut.
Jeesuksen uskosta osaton tai siihen juurtumaton ihminen ei voi koskaan ymmärtää, opettaa ja syvällisesti julistaa muuta kuin uskontoa, jonka perimmäisenä sisältönä on: "Sinun pitää täyttää laki(a), ja sinä siihen kykenet. Jos et kykene, niin et ole ottanut asiaa riittävän vakavasti, ja joudatkin kadotukseen." Golgatan ristillä loppuun saakka täytettyä työtä on mahdoton ottaa vastaan, uskoa ja elää todeksi muutoin kuin sanassa ja sakramenteissa toimivan Pyhän Hengen vaikuttamana ja uudestisynnyttämänä.
Käsittelen seuraavassa lainomaisen tai lakihenkisen kristillisyyden vaikutuksia ja olemusta ensin stressin näkökulmasta, toiseksi vanhurskauttamisen ja pyhityksen välisestä suhteesta käsin. Kolmanneksi käsittelen pyhityksen kahta eri merkitystä.
2. STRESSI
Stressi-sana on tullut lainasanana suomeen englanninkielestä (stress), jossa se substantiivina tarkoittaa tekniikan terminä kuormitusta, rasitusta, jännitystä tai puristusta. Sanaa käytetään kuvaamaan myös hermopainetta tai henkistä rasitusta ja kuormittumista eli stressiä. Sanaa 'stress' voidaan käyttää lisäksi myös kuvaannollisessa mielessä tarkoittamaan painoa, painoarvoa, merkitystä sekä musiikin tai fonetiikan terminä ilmaisemassa iskua, painoa tai korkoa.
Lääketieteellisenä terminä stressi tarkoittaa voimakasta fyysistä tai psyykkistä rasitusta ja sen aiheuttamaa elimistön sopeutumisreaktiota. Stressori (engl. stressor) on stressitekijä eli stressin (tai stressioireiden) aiheuttaja.
Etymologisesti eli sananjohdollisesti englannin sana 'stress' on lyhentymä sanasta 'distress', joka tarkoittaa ahdinkoa, hätää, vaikeutta, vaaraa, kärsimystä, uupumusta ja lakiterminä takavarikointia tai haltuunottoa. Distress-sanan taustalla on puolestaan latinan sana 'districtus', joka tarkoittaa rasitetuksi tai sidotuksi tulemista (lat. verbi 'distringo': vetää erilleen, pingottaa, kiduttaa, kiusata, rasittaa, vetää hajalle, hajoittaa).
Minulle itselleni stressi tarkoittaa ahdistusta ja kyvyttömyyden kokemusta sellaisten tekemättömien töiden äärellä, joihin ei riitä aikaa ja/tai voimaa. Stressi vähäisessä määrin ei jarruta työn valmistumista, mutta lisääntyessään se lamauttaa ja saa ajatukset ja toimet sekaviksi; työn tehokkuus alkaa lähestyä nollaa eli mitään ei tule aikaan. Keskittymiskyky katoaa.
Kasvava stressi vie ilon työn tekemisestä; työstä tulee valtavan raskas taakka, jota ei jaksa siirtää milliäkään. Stressiin liittyy olennaisesti myös epäonnistumisen, kelvottomuuden ja häpeän kokeminen: En kykene/kyennyt hoitamaan omia tehtäviäni, en ansaitse omaa (ja perheeni) elantoa ja paikkaani yhteisössä; olen luuseri, häviäjä ja tappion kärsivä. Menetän luotettavuuteni toisten silmissä ja joudun tunkiolle heitetyksi.
Stressiä voi olla monenlaista: Se voi olla puhtaasti fyysisperäistä: esim. lehdenjakaja joutuu ajamaan polkupyörällä sekä kulkemaan portaita niin paljon, että lihasvoima ja kunto eivät sitä kestä. Henkinen stressi taas voi saada alkunsa esimerkiksi siitä, että pitäisi vaikkapa kommunikoida sellaisella vieraalla kielellä, jota ei riittävästi hallitse, tai hoitaa muita sellaisia tehtäviä, joihin ei ole riittävästi tietotaitoa ja lahjoja. Myös itseen kohdistuva uhka aiheuttaa stressiä. Pelko fyysisestä, henkisestä tai vaikkapa seksuaalisesta väkivallasta stressaa. Samoin menettämisen pelko: oman elämän tai terveyden, perheenjäsenen (kuolema, avioero), työn, turvatun talouden (työttömyys, irtisanominen, konkurssi), maineen tai yhteiskunnallisen aseman menettämisen pelko aiheuttaa stressiä. Koululaiselle ja opiskelijalle aiheuttaa stressiä pelko siitä, että opinnot eivät valmistu.
On olemassa myös hengellistä stressiä: En kykene täyttämään vaatimuksia suhteessa Jumalaan; en sitä mittaa, minkä luonnostaan, Raamattua (lihan silmälasit päällä) lukemalla tai lakihenkistä julistusta kuulemalla uskon olevani velvollinen täyttämään. "Sinun tulee olla pyhä - ja sinä siihen kykenetkin, jos tosissasi yrität!" Jos tällaisen opin omaksuttuani ja uskottuani huomaan itsessäni ja elämässäni täydellisen pyhyyden puutteen, niin seurauksena on hengellinen stressi: Minun pitää olla Jumalalle kuuliainen ja noudattaa Hänen tahtoaan, ja Jumala on antanut minulle kaiken sen, mitä tuohon velvollisuuden täyttämiseen tarvitaan. En kuitenkaan kykene heikkoudessani tehtävääni täyttämään: seurauksena on ahdistus eli hengelliseksi stressi.
Stressiä tai sen uhkaa voi lähteä poistamaan ja torjumaan monesta suunnasta. Suutari pysyköön kuitenkin lestissään ja pastori Pyhän Raamatun opettamisessa. Keskityn siis seuraavassa hengelliseen stressiin ja sen torjumiseen. Keskeisenä teemana on vanhurskauttamisen ja pyhityksen välisen suhteen käsitteleminen. Tällä on ratkaiseva vaikutus ihmisen lepoon uskossa - tai vaihtoehtoisesti stressiin ja ahdistukseen Jumalan tahtoa ajateltaessa. Uskon, että aiheen käsittely auttaa myös muiden stressorien eli stressitekijöiden hallinnassa. "... jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen." (1. Tim. 4:8)
3. JUMALAN TEKO JA VALINTA, EI IHMISEN
Oikea ja pelastava usko on Jumalan Pyhän Hengen sataprosenttisesti aikaansaamaa ja vaikuttamaa. Ihminen ei voi itse tehdä mitään tai vaikuttaa millään tavalla positiivisesti, jotta usko eli hengellinen elämä syntyisi. Ihmisen fyysinen elämä alkaa toisten, vanhempien ja viime kädessä Jumalan, tahdonvalintojen ja tekojen seurauksena - ei äidin kohtuun sikiävän ja syntyvän ihmisen omien valintojen ja tahdon seurauksena.
Samoin hengellinen elämä eli usko ja uudestisyntyminen on kokonaan ihmisen ulkopuolelta häneen annettua ja hänelle lahjoitettua. Usko 'kaadetaan' ihmiseen hänen ulkopuoleltaan: Jumala vaikuttaa uskon sanassa ja sakramenteissa toimivan Pyhän Henkensä kautta. Tämä koskee niin etsivää kuin jo löytänyttäkin; se on tarkkaan ottaen etsittävää kuin löydettyäkin! (Kadonnut raha, eksynyt lammas, Luuk. 15)
Jumala vaikuttaa sekä kaiken hyvän ja oikean tahtomisen ja tekemisen. "... sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi." (Fil. 2:13) Pahan tahtomisen ja tekemisen syynä ja vaikuttajana ei sen sijaan ole Jumala, vaan Hänen vastustajansa eli Saatana, jota myös Perkeleeksi ja sielunviholliseksi kutsutaan.
Ihminen on uskon suhteen täysin passiivinen, pelkästään vastaanottava Jumalan työn kohde. Ihminen on itsessään kuollut kuin kivi - tai kuin mätänevä ja haiseva Lasarus haudassa. Jumala luo sanan siemenen kautta hengellisesti kuolleeseen ihmiseen uuden elämän - niin kuin Hän on luonut sanallaan tyhjästä olemaan myös fyysisen maailman ja elämän.
Mitään omaa, ihmisestä itsestään nousevaa aktiivisuutta, tahtomista ja tekemistä, Jumala ei edes salli tuotavan Hänen eteensä pelastuksen perusteeksi. Tosiasiassa on mahdotonta, että kuollut ja eloton voisikaan itse mitään tehdä. Pelastus on kokonaan lähtöisin Jumalasta ja Hänen aktiivisuudestaan.
Usko on Jumalan valinta ja tahdonratkaisu, ei ihmisen. Jumala valitsee ja kutsuu armosta ihmisiä uskoon ja pelastukseen. Pyhä Raamattu puhuu toistuvasti Jumalan valituista; Herra on valinnut meidät, emme suinkaan me Häntä.
"Te ette valinneet minua, vaan Minä valitsin teidät..." (Joh. 15:16)
"Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut." (Matt. 22:14)
"Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden, jotka Hän on valinnut, Hän on lyhentänyt ne päivät." (Mark. 13:20, rinn. Matt. 24:22)
"Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin." (Matt. 24:24, rinn. Mark. 13:22)
"Ja Hän lähettää enkelinsä suuren pasunan pauhatessa, ja he kokoavat Hänen valittunsa neljältä ilmalta, taivasten ääristä hamaan toisiin ääriin." (Matt. 24:31; rinn. Mark. 13:27)
"Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka Häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa? 8. Minä sanon teille: Hän toimittaa heille oikeuden pian. Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?" 9. Niin Hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: 10. "Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani..." (Luuk. 18:7-10)
"Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan Minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa." (Joh. 15:19)
"Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan. 6. Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo." (Room. 11:5-6)
"Mutta te olette "valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja", joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; 10. te, jotka ennen "ette olleet kansa", mutta nyt olette "Jumalan kansa", jotka ennen "ette olleet armahdetut", mutta nyt "olette armahdetut". (1. Piet. 2:9-10)
"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, 4. niinkuin Hän ennen maailman perustamista oli Hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, 5. edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, Hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, 6. sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä Hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, 7. jossa meillä on lunastus Hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, Hänen armonsa rikkauden mukaan. 8. Tätä armoa Hän on ylenpalttisesti antanut meille kaikkinaiseksi viisaudeksi ja ymmärrykseksi." (Ef. 1:3-8)
"Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen. 14. Siihen Hän on myös kutsunut teidät meidän evankeliumimme kautta, omistamaan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden. 15. Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme." (2. Tess. 2:13-15)
Jumalan valinta on kohdistunut erityisesti niihin, jotka eivät maailman silmissä ole mitään. "Kuulkaa, rakkaat veljeni. Eikö Jumala ole valinnut niitä, jotka maailman silmissä ovat köyhiä, olemaan rikkaita uskossa ja sen valtakunnan perillisiä, jonka Hän on luvannut niille, jotka Häntä rakastavat?" (Jaak. 2:5)
4. VANHURSKAUTTAMINEN JA PYHITYS
Ihmisen ulkopuolelta tulevaa pelastusta kuvataan käsitteellä 'forenssinen vanhurskauttaminen'. Se tarkoittaa, että taivaan torilla (lat. forum) eli taivaan tuomioistuimessa, tuomarina toimiva Jumala julistaa syntisen ja syyllisen ihmisen syyttömäksi ja vanhurskaaksi Jeesuksen tähden. Syyttömyys ja vanhurskaus ovat saman asian kaksi puolta: Syyttömyys on viattomuutta ja moitteettomuutta, vanhurskaus Jumalalle ja iankaikkiseen pelastukseen kelpaamista.
Uudestisyntymätön ihminen ei voi koskaan omassa itsekeskeisyydessään ja ylpeydessään käsittää tai hyväksyä tällaista ihmisen ulkopuolella olevaa pelastuksen perustetta. Siksi kaikki maailman uskonnot tarjoavat ihmisen omaa elämää, omaa aktiivisuutta ja omia tekoja pelastustieksi. Tälle ihmismielen mukaiselle linjalle on lähtenyt myös esim. roomalaiskatolinen kirkko vaatiessaan ihmisiltä parannus- ja hyvitystekoja, ennen kuin synnit on annettu anteeksi ja tie taivaaseen avattu.
Reformoitu kristillisyys (Zwinglin ja Calvinin oppien seuraajat ja tosiasiassa myös monet luterilaisen nimellä kulkevat) korostavat vanhurskauttamisen sijasta sitä, että ihmisen oma pyhitys on tie taivaaseen. Taustalla on oikea Raamatun totuus: "Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa." (Hebr. 12:14)
Tämän Raamatun kohdan - kuten jokaisen muunkin - voi ymmärtää, opettaa ja selittää väärin; Siten, että Pyhä Jumala ei saa yksin Hänelle kuuluvaa kunniaa ja kiitosta. Saatana on mestari vääristelemään Jumalan sanaa. Ei ole turhaan sanontaa: "Lukee kuin Piru Raamattua."
Pyhitys tarkoittaa lyhyesti sanoen ihmisen olemuksellista pyhyyttä Jumalan edessä: sekä sydämen laatua että hyviä tekoja ja Jumalan mielen mukaista elämänvaellusta. Vanhurskaus on sitä, että jumalaton ja syntinen Jeesuksen tähden hyväksytään. Pyhitys on sitä, että armahdettu elää uutta elämää.
Reformoidut opettavat, että vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat peräkkäisiä tapahtumia: Ensin ihmisen saa osakseen pelastuksen yksin Jeesuksen tähden. Tässä kohtaa reformoitu opetus on oikeassa; me luterilaisetkin opetamme ja uskomme, että pelastus tulee ihmiselle yksin Jumalan armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Mutta reformoidussa opetuksessa uskonvanhurskauden jälkeen laki kuitenkin taas salakuljetetaan takaisin ihmisen ja Jumalan väliin. Reformoitu kristillisyys opettaa näet, että uskoontulon eli vanhurskauttamisen jälkeen ihmisen oma kilvoitus ja lain täyttäminen eli pyhitys on ehto ja vaadittava asia pelastumiselle.
Lopputulos tällaisesta kristillisyydestä on puhdas lakihenkisyys ja moralismi; evankeliumin ja pelastuksen katoaminen ihmisen sydämestä. Kun vanhurskauttaminen ja pyhitys asetetaan peräjälkeisiksi tapahtumisiksi, niin viimeinen (pyhitysvaatimus) tosiasiassa pyyhkii pois edellisen (vanhurskauttamisen) tuoman lahjaksi saadun pelastuksen. Tällaisen opetuksen alla ihminen on väistämättä aina kadotettu: joko hän tunnustaa totuudenmukaisesti oman pyhittymättömyytensä ja lihassaan säilyvän saastan - tai sitten hän ulkokultaisesti, valheellisesti ja tekopyhästi yrittää valehdella ja kiertää totuutta niin ihmisten kuin Jumalankin edessä.
Sillä milloinpa kukaan meistä ihmisistä - niin uskovista kuin uskomattomistakaan - voisi lakia täyttää! Ei kukaan ihminen parhaimmillaankaan, olipa hän sitten kuinka Pyhän Hengen täyttämä, karismaattinen, kilvoitteleva ja nöyrä tahansa, voi olla Jumalan edessä pyhä oman sydämensä ja elämänsä perusteella.
Jokaisen meidän sydämessä elää aina sikiämisen hetkestä ruumiin kuolemaan asti vanha langennut ja hengellisesti kuollut saastainen syntinen ihminen. Tuon vanhan ihmisen eli Aadamin olemassaolo näkyy omavanhurskautena, oman kunnian korottamisena ja ylpeytenä niin minun kuin sinunkin sydämessä. Se näkyy epäuskona: Jumalan voiman ja mahdollisuuksien törkeänä aliarvioimisena. Vanha ihminen näkyy ja kuuluu ulospäin: väärinä sanoina ja pahoina tekoina, hyvän tekemättä jättämisenä. Kenenkään meidän oma pyhityselämämme ei ole riittävää pelastumiselle, koska mikään vajavainen ja osittainen pyhyys ei täydellisyyttä vaativan Jumalan edessä riitä.
Oikea, raamatullinen ja apostolinen opetus vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä kulkeekin sen tosiasian kautta, että uskova on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (lat. simul iustus et peccator).
Samalla myös vanhurskauttaminen ja pyhitys pysyvät tiukasti yhdessä ja samanaikaisina. Samalla tavoin kuin vanhurskauttaminen on yksin Jeesuksen varassa, niin myös pyhitys on yksin ja vain ainoastaan Jeesuksessa. Jeesuksesta ja uskosta käsin katsottuna uskova ihminen on kertakaikkisesti vanhurskautettu ja kokonaan pyhitetty: Uskovan ihmisen elämä on kätketty Jeesukseen. Jeesus on läsnä sanassa, sakramenteissa ja seurakunnassa vaikuttavassa Pyhässä Hengessä. Jeesukseen omaksi kastetussa uskovassa ihmisessä on Pyhä Henki, jonka vaikutuksesta ihminen on pyhä.
5. USKOVAN PYHYYS ON KOKONAAN JEESUKSEN PYHYYTTÄ
Ihmisen näkökulmasta käsin uskova ihminen on täysin jumalaton, vailla pyhyyttä, ilman kokosydämistä Jumalan ja lähimmäisten palvelemista. Jumalan näkökulmasta Jeesuksen täydellisyys on kuitenkin uskon kautta läsnä ihmisessä; täydellinen ja pyhä Jeesus elää ihmisessä ja peittää tämän pahuuden ja puutteellisuuden. Siksi pyhitys on uskovan uutta elämää Kristuksessa. Uskovan ihmisen pyhyys on kokonaan kätketty Kristukseen.
Koska ihminen on uskon kautta osa Kristuksen maanpäällistä ruumista, niin hän uudestisyntyneenä toimii Kristuksen käsinä ja jalkoina, suuna ja korvina. Ihminen siis tekee hyviä tekoja, koska hän on Pyhän Hengen valtaama. Ihminen ei siis ole pyhä tai pyhittynyt siksi, että hän kykenisi elämään täydellistä pyhää elämää - siihen ei kukaan pysty. Hyvät teot ovat siis seuraus Jeesuksessa uskon kautta omistetusta pyhyydestä; eivät missään nimessä peruste ja syy ihmisen pyhyydelle.
Ihminen haluaa kuitenkin omassa itsekorotuksessaan aina katsella asioita oman sydämen ja elämän, omien tekojen näkökulmasta. Mutta jo pelkästään jo tämä näkökulma on väärä. Siksi uudestisyntymätön, evankeliumin ulkopuolella oleva ihminen on aina ja jatkuvasti tuomittu lain alle. Tämä laki on seuraava: Tullaksesi pyhäksi sinun on tehtävä pyhiä tekoja. Ja niinpä ihminen yrittää itse pyhittyä ja parannella elämäänsä, vaellustaan, tekojaan, puheitaan ja ajatuksiaan - koskaan siinä kunnolla onnistumatta. Synti, epäusko, pahuus, itsekkyys ja ylpeys pursuavat aina jostakin raosta ajatuksiin, usein myös sanoihin ja tekoihin ja erityisesti hyvän tekemättä jättämiseen.
Epäitsekäs ja puhdas rakkaus on vain ja ainoastaan Jeesuksessa, ei koskaan ihmisessä itsessään. Vain Jeesuksessa elävä ihminen voi olla osallinen tuosta epäitsekkäästä rakkaudesta, eikä hänkään voi koskaan tämän elämänsä aikana tuota epäitsekkyyttä itseään katsoessaan nähdä. Me ihmiset näemme vain ihmisen, jonka motiivit ovat syvimmiltään aina epäpuhtaat. Vain uskon kautta - ei siis fyysisin silmin näkemisen! - me voimme luottaa siihen, että Jeesus vaikuttaa hyvää myös minun kauttani. Se, että minä syntinen ihminen voisin olla täydellisen rakkauden kanavana ja välikappaleena tämän pahan maailman keskellä, on ihmisymmärrykselle looginen mahdottomuus. Mutta se, mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.
Jeesukseen uskossa katsominen - Hänen ristinsä, ylösnousemuksensa ja taivaallisen hallintavaltansa ihaileminen - on verrattavissa äidin kohdussa kasvavan vauvan ja äidin väliseen yhteyteen. Napanuora on ainoa kanava, jonka kautta lapsi saa tarvitsemansa hapen ja ravinnon sekä vapautuu myrkyllisistä jätteistä. Jos napanuora on poikki tai tukossa niin elämä pian loppuu. Jos emme uskon silmin katsele Ristin Herraa, vaan silmämme kääntyvät oman syntisen lihamme ja/tai tämän Pahan vallassa olevan maailman katsomiseen, niin seurauksena on pikainen huonovointisuus. Jos silmämme jäävät tuijottamaan jotain muuta kuin Jeesuksen veristä muotoa, niin lopulta on seurauksena hengellinen menehtyminen.
Meille itsessämme syntisille ja kuoleman omille on Jeesuksessa annettu napanuorayhteys taivaaseen. Katsomalla ja uskomalla Jeesukseen me hengitämme, tulemme ravituiksi ja rakastetuiksi - ja pääsemme eroon meidät muuten myrkyttävästä ja tappavasta jätteestä eli synnistä. Tuota napanuoraa tarvitsemme kuolinhetkeen asti.
6. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
Pyhityksestä voidaan puhua kahdessa eri merkityksessä: laajemmassa ja suppeammassa. Pyhitys laajemmassa merkityksessä tarkoittaa Pyhän Hengen kaikenkattavaa työtä kristillisessä kirkossa: sakramentit, ihmisten parannus eli kääntymys, usko ja hyvät teot. Laajempi pyhitys tarkoittaa sitä, että Jumala itse tekee seurakuntansa pyhäksi Sanansa ja Henkensä kautta, jotka toimivat armonvälineissä.
Suppeammassa merkityksessä pyhitys tarkoittaa uskosta seuraavaa kristillistä elämää eli yksittäisten ihmisten hyviä tekoja maailmassa. Tämä suppeampi pyhitys on aina keskeneräistä, mutta siihen Pyhä Henki Jeesuksen omia johdattaa. Meidän on aina muistettava, että oikea Jumalan mielen mukainen pyhä kristillinen elämä ja elämäntapa (pyhitys suppeammassa merkityksessä) ei ole koskaan mitään muuta kuin seuraus siitä, että Jeesus uskon kautta asuu ihmisen sydämessä. Suppeampi pyhitys etenee ja edistyy vain sitä kautta, että Jeesus saa tulla meissä suuremmaksi, me itse vähemmiksi. Meidän tulee suorastaan itse kuolla, jotta Kristus voisi meissä elää.
Johannes Kastaja todistaa: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä." (Joh. 3:30)
Apostoli Paavali kirjoittaa: "Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, 20. ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. 21. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut. 1. Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? 2. Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?" (Gal. 2:19 - 3:2)
Jeesuksen elämän vahvistuminen ja oman elämän kuolettuminen tapahtuu aina Jumalan armonvälineiden kautta: Jumalan sanan (kirjoitettu, luettu, julistettu, kuultu, muisteltu Raamatun sana, miksei myös kuviksi maalattuna) ja sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) kautta. Myös rippi eli synnintunnustus ja -päästö sekä uskovien yhteys kuuluvat tähän.
Pyhäksi voi tulla vain seurustelemalla Jumalan Sanan kanssa. Saamme rukoilla Herraa, että tuo sana tulisi minussa ja sinussa lihaksi; kävisimme ahkerasti sanankuulossa ja ehtoollispöydässä, tunnustaisimme syntimme ja ennen kaikkea ottaisimme vastaan täyden synninpäästön Jeesuksen rakkaassa nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Tämä kaikki on hengellistä ravintoa, joka vahvistaa jo kerran Herramme asettamassa pyhässä kasteessa uudestisyntynyttä ihmistä.
Sillä kasvaako hedelmäpuu hedelmiä siten, että menemme sen luokse ja alamme kovasti käskeä - tai jopa anomaan tai uhkaamaan! - jotta puu tuottaisi hyviä hedelmiä? Sillä tavoin ei yksikään hedelmä kasva tai kypsy. Hedelmäpuu tarvitsee hedelmää kasvaakseen ravinteita, vettä, lämpöä, kasvutilaa, auringonvaloa ja suojaa sitä uhkaavilta eläimiltä ja muilta vaaroilta. Puuta lannoitetaan, kastellaan ja karsitaan; sen ympäriltä kaadetaan varjostavia ja maasta voimaa vieviä puita sekä rakennetaan tarvittaessa puun ympärille suoja-aita. Ennen kaikkea puulla täytyy olla riittävästi valoa ja lämpöä.
Kasvaako vauva tai lapsi siten, että kovasti käskemme, pyydämme tai uhkaamme lasta: "Nyt sinun on kasvettava. Kasva, kasva tai saat selkääsi! Saat karkkia, jos kasvat. Voisithan vähän kasvaa, isäsi ja äitisi mieliksi, eikö niin! Sitten ollaan kavereita." Joka ainoa ihminen varmasti ymmärtää, että yksikään lapsi ei tällä tavalla kasva ja vahvistu.
Lapsi tarvitsee kasvaakseen 1) ravintoa, aluksi maitoa ja myöhemmin vahvempaa ruokaa ja juomaa, 2) hoitoa eli puhdasta ilmaa, lepoa, lämpöä, puhtautta ja vaaroilta varjelemista ja 3) rakkautta eli sylissä pitämistä, silmiin katsomista, hymyilemistä, keskustelemista ja leikkimistä. Sillä tavalla lapsi kasvaa ja hänestä tulee aikuinen - ja aikuisena hän voi terveenä pysyä.
Jumalan taivaasta antamat ja lähettämät - ja siten ihmisen ulkopuolelta tulevat - ravinto, hoito ja rakkaus ihmisen pyhäksi tekevät ja pyhäksi kasvattavat. Ei koskaan ihmisen oma yritys olla pyhä voi ihmistä pyhäksi tehdä. Tai vielä vähemmän kukaan voisi toisten käskemänä pyhäksi tulla.
7. KRISTITTY MAAILMASSA
Ihmisen ulkonaisista teoista ei voi koskaan loppuun saakka varmasti tietää ja päätellä sitä, onko ihminen uskossa vai ei. Ihminen voi noudattaa lakia sen tähden, että pelkää rikkomisesta tulevaa rangaistusta tai toivoo saavansa lain noudattamisesta itselleen jotakin hyvää palkintoa. Kumpikin näkökulma on epäuskon ja lihan mukainen, ja sen perusteella ihminen on Jumalan edessä tuomion ja kadotuksen alla.
Ainoa oikea motiivi hyviin tekoihin on se, että niitä ei lähimmäisen tähden voi olla tekemättä: Jeesuksen täydellisyys ja rakkaus yksinkertaisesti vastaavat ihmisten hätään. Oikeiden, uskosta vaikuttuneiden hyvien tekojen syy on kokonaan tekijänsä ulkopuolella. Hyvää tehdään, koska lähimmäiset tarvitsevat sitä. Lähimmäinen, toinen ihminen on teon motiivi - ei se, onko tuolla teolla jotakin vaikutusta minun elämääni, hyvää tai pahaa.
Ilman uskoa elävä ihminen - tai uskova ihminen oman lihansa näkökulmasta - ei koskaan kykene erottautumaan rangaistus-palkkio -teemasta. Siksipä kaikkein hurskaimmatkin hyväntekeväisyyttä harjoittavat ihmiset, jotka näyttävät toimivan epäitsekkäästi, joutuvat kuitenkin viimeisellä tuomiolla pimeyden paikkaan helvettiin - jos eivät ole uskossa Jeesukseen. Edes uskovan parhain ja kokonaisvaltaisin kilvoitus ei ole peruste sille, että pääsee taivaaseen. Peruste on alusta loppuun asti yksi ja sama: Jeesuksen täydellinen elämä (pyhyys) ja täydellinen kärsimys ristillä (sovitus, vanhurskaus). "Se on täytetty." (Joh. 19:30)
Maailman keskellä eläessään kristitty ei voi olla passiivinen suhteessa toisiin ihmisiin - vaikka emme voikaan Jumalan suhteen olla hyvässä mielessä koskaan siten aktiivisia, että sillä pelastusta ansaitsisimme. Myös halu ja voima armonvälineiden pariin hakeutumiseen, se on Jumalan sanan ja seurakunnan keskelle tuleminen eli kolmannen käskyn täyttäminen, on suvereenisti Jumalan teko, joka kyllä tulee yksittäisen ihmisen kautta näkyville. Ainoa asia, mihin me aktiivisesti oman sydämemme perusteella kykenemme suhteessa Jumalaan, on Hänen vastustamisensa.
Luther: "Ihmisen sydämelle ei saa julistaa mitään muuta kuin evankeliumia; ihmisen jäsenille ei saa koskaan julistaa muuta kuin lakia." Jos sydämelle julistetaan rahtunenkin lakia, niin se siitä heti masentuu, kuihtuu ja kuolee, koska ihmisen loppuun asti paha sydän ei koskaan kykene mitään hyvää aikaan saamaan. Jos jäsenille, se on lankeemuksen vallassa olevalle lihalle, julistetaan rahtunenkin evankeliumia (se on täytetty; siis kaikki on jo valmiina) niin se heti saa siitä aiheen ja luvan jumalattomaan, itsekkääseen, ahneeseen, irstaaseen, ylpeään ja kovasydämiseen elämäntapaan.
Ihminen, jossa Jeesus uskon kautta elää, ei voi olla vastaamatta toisten ihmisten hätään. Jeesuksen rakkaus on niin läpitunkevaa, kattavaa ja täydellistä, että hädän nähdessään se juoksee paikalle. Aivan kuin magneetin eri navat tai mies ja nainen vetävät toisiaan puoleensa, tai maa vetää tavaroita puoleensa. Ihmisten hätä on kuin tyhjiö, joka imee sisäänsä ilmaa eli Jeesuksen rakkautta.
Lähimmäisen rakastaminen on käytännössä sekulaari, maalliseen elämään kuuluva asia. Myös tärkein rakkauden osa-alue, ihmisen johdattaminen evankeliumin ääreen, pelastavan Jeesuksen luo, on luonteeltaan maallista: Se on käytännössä kutsumista, vierellä kävelemistä, auttamista, puhumista, kirjoittamista, kuuntelemista, odottamista, rohkaisemista jne. Lähimmäisen rakastamisen keinot ja tavat kuuluvat järjen ja ymmärryksen piiriin.
Tietenkin oikean rakastamisen vaikuttaa Pyhän Hengen valaisema Jumalan ilmoitus eli uskossa vastaanotettu Raamatun sana. Järkeä ja ihmisen omaa ymmärrystä ei koskaan saa korottaa inspiroidun ja Raamattuun kirjoitetun Jumalan sanan yläpuolelle.
Kenenkään ei pidä kuluttaa eli polttaa itseään loppuun (burn out) hädänalaisia auttaessaan, vaan vuosikymmeniä kestävän palvelemistyön edellytyksenä on myös oma huolto. Jotta esimerkiksi auto tai muu laite voisi toimia kunnolla sen tarkoitetun käyttöajan, on sitä säännöllisesti ja ohjeiden mukaan huollettava. Samoin ihmisen on pidettävä huolta omasta huollosta, jotta emme ainakaan itse lyhentäisi omaa suunniteltua käyttöaikaamme, joka on yleensä enintään noin 70-80 vuotta (Ps. 90:10), kuitenkin korkeitaan 120 vuotta (1. Moos. 6:3).
"Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois." (Ps. 90:10)
"Silloin Herra sanoi: "Minun Henkeni ei ole vallitseva ihmisessä iankaikkisesti, koska hän on liha. Niin olkoon hänen aikansa sata kaksikymmentä vuotta."" (1. Moos. 6:3)
Ennen kaikkea tärkeä on hengellinen huolto: Jumalan sana, rukous niin pyyntöinä kuin kiitoksena ja ylistyksenä, elävä seurakuntayhteys ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Huolto-ajatus on hyvä pitää mielessä, ettei raamatunluvusta, rukouksesta ja seurakuntayhteydestä tulisi taas lakia, jota täyttämällä alamme ansaita omaa vanhurskauttamme eli kelpoisuuttamme Jumalan edessä. Onko syöminen ja juominen, lepo ja peseytyminen sinulle velvollisuus vai oikeus, laki vai mahdollisuus, pakko vai ilo?
Aivan samoin siis tarvitaan myös puhtaasti ajalliseen hyvinvointiin tähtäävää huoltoa: Lepoa, ravintoa, liikuntaa ja ihmissuhteita, jotta lähimmäisen auttaminen ei oman raihnaisuuden takia estyisi. Oman ammatin (kutsumuksen) harjoittaminen, oli se sitten maallinen tai hengellinen, on omasta perheestä huolehtimisen jälkeen kaikkein tärkein osa tuota lähimmäisten rakastamista.
JÄSENNYS:
1. USKO VAI USKONTO?
2. STRESSI
3. JUMALAN VALINTA JA TEKO, EI IHMISEN
4. VANHURSKAUTTAMINEN JA PYHITYS
5. USKOVAN PYHYYS ON KOKONAAN JEESUKSEN PYHYYTTÄ
6. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
7. KRISTITTY MAAILMASSA
1. USKO VAI USKONTO?
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! "Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa", kirjoittaa heprealaiskirjeen kirjoittaja Pyhän Hengen johdattamana. (Hebr. 12:14) Mitä on ja tarkoittaa tämä pyhitys, jota ilman ei pääse taivaaseen - sinne uuteen paratiisiin - katselemaan ja ikuisesti palvomaan Teurastettua Karitsaa?Jotkut ovat kristinuskon historiassa opettaneet, että tässä mainittu pelastuksen ehtona oleva pyhitys on ihmisen omaa onnistunutta kilvoittelua ja menestyksellistä synnin pois laittamista elämästä. On jopa sanottu, että oikea Pyhän Hengen täyttämä uudestisyntynyt uskova onnistuu tässä kilvoittelussa niin, että hän pääsee kokonaan irti synnin tekemisestä. Tällaiset pyhät ihmiset pääsevät taivaaseen, muut ovat hengettömiä (Hengettömiä!) nimikristittyjä, jotka eivät ole ottaneet kristinuskoa riittävän vakavasti, vaan joutavatkin ulkokultaisina tuomittaviksi.
Mitä vastaamme tällaiseen ns. pyhityskristilliseen opetukseen? Ensimmäiseksi vedämme rajan sanojen 'kristinusko' ja toisaalta 'uskonto' välille. Menneinä vuosikymmeninä moni suomalainen ei ole kyennyt erottamaan näitä toisilleen vastakkaisia ja toisensa pois sulkevaa käsitteitä 'kristinusko' ja 'uskonto' toisistaan, vaan Jeesukseen uskova kristittykin on saattanut mieltää itsensä uskonnon harjoittajaksi ja sanoa olevansa uskonnollinen ihminen.
Mutta jos tänä päivänä joku sanoisi minua eli allekirjoittanutta pastoria uskonnon harjoittajaksi tai uskonnolliseksi ihmiseksi, niin tuskinpa minua voisi pahemmin sanoilla loukata tai opetustani vähemmän ymmärtää. Nimittäin: Pelastava usko Jeesukseen on kokonaan Jumalan lahja; kaikki muut kuin tämän uskon lahjan saaneet ovat uskonnollisia ihmisiä.
Uskonto tarkoittaa ihmisen itsensä valitsemaa ja toteuttamaa jumalanpalvelusta. Uskonnon päämääränä on pelastus, jonka hankkimisessa ihmisellä itsellään on oma ratkaiseva osuutensa. Viime kädessä ihmisen omat teot ja palvelus ratkaisevat uskonnossa, mikä on ihmisen kohtalo. Pelastuksen tekijänä eli subjektina on ihminen itse, ainakin jossain määrin.
Uskossa taas subjektina - eli pelastuksen tekijänä ja Jumalan palvelijana ja palvojana - on yksin Herra itse: Jumalan Sanaa eli Jeesusta kirkastava ja uskon kautta ihmisessä asuva Pyhä Henki on Hän, joka vaikuttaa meissä Teurastetun Karitsan palvomisen. Jumalan sanassa, sakramenteissa eli armonvälineissä ja apostolista uskoa tunnustavassa seurakunnassa toimiva Jumalan Pyhä Henki on Hän, joka kutsuu uskoon eli uskon synnyttää ja säilyttää. Kristinuskossa ihminen on Jumalan pelastavan työn kohteena, objektina. Uskonnossa ihminen on puolestaan itse tekijänä eli toimijana ja palvojana, subjektina.
Lainomainen kristillisyys on sekoittanut uskon ja uskonnollisuuden. Seurauksena on ihmiskeskeinen pelastuskäsitys: Pelastus on enemmän tai vähemmän palkkaa ja seurausta sinun omasta yrittämisestäsi, sinun omasta pyhittymisestäsi, sinun omasta kilvoittelustasi, sinun omista valinnoistasi. Pelastuksen saatetaan jopa sanoa olevan Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä (synergismi): Jumala tekee oman osansa, ihminen tekee oman osansa.
Tosiasiassa lakihenkinen ja ihmisen varaan rakentava julistus ja oppi ei ole mitään kristinuskoa, vaan uskontoa kristillisessä kaavussa. Sisällä on ja vaikuttaa kääntymätön ihminen, joka ei voi uskoa järjelle ja ihmisen kokemusmaailmalle täysin käsittämätöntä asiaa: Pelastus on täysin Jumalan työ, yksin Hänen aikaansaamaansa ja vaikuttamaansa. Iankaikkinen pelastus on alusta loppuun asti kokonaan Jumalan lahjaa, jonka Hän ihmisjärjelle käsittämättömän armonvalintansa tähden ja kautta on meille Jeesuksessa osoittanut.
Jeesuksen uskosta osaton tai siihen juurtumaton ihminen ei voi koskaan ymmärtää, opettaa ja syvällisesti julistaa muuta kuin uskontoa, jonka perimmäisenä sisältönä on: "Sinun pitää täyttää laki(a), ja sinä siihen kykenet. Jos et kykene, niin et ole ottanut asiaa riittävän vakavasti, ja joudatkin kadotukseen." Golgatan ristillä loppuun saakka täytettyä työtä on mahdoton ottaa vastaan, uskoa ja elää todeksi muutoin kuin sanassa ja sakramenteissa toimivan Pyhän Hengen vaikuttamana ja uudestisynnyttämänä.
Käsittelen seuraavassa lainomaisen tai lakihenkisen kristillisyyden vaikutuksia ja olemusta ensin stressin näkökulmasta, toiseksi vanhurskauttamisen ja pyhityksen välisestä suhteesta käsin. Kolmanneksi käsittelen pyhityksen kahta eri merkitystä.
2. STRESSI
Stressi-sana on tullut lainasanana suomeen englanninkielestä (stress), jossa se substantiivina tarkoittaa tekniikan terminä kuormitusta, rasitusta, jännitystä tai puristusta. Sanaa käytetään kuvaamaan myös hermopainetta tai henkistä rasitusta ja kuormittumista eli stressiä. Sanaa 'stress' voidaan käyttää lisäksi myös kuvaannollisessa mielessä tarkoittamaan painoa, painoarvoa, merkitystä sekä musiikin tai fonetiikan terminä ilmaisemassa iskua, painoa tai korkoa.
Lääketieteellisenä terminä stressi tarkoittaa voimakasta fyysistä tai psyykkistä rasitusta ja sen aiheuttamaa elimistön sopeutumisreaktiota. Stressori (engl. stressor) on stressitekijä eli stressin (tai stressioireiden) aiheuttaja.
Etymologisesti eli sananjohdollisesti englannin sana 'stress' on lyhentymä sanasta 'distress', joka tarkoittaa ahdinkoa, hätää, vaikeutta, vaaraa, kärsimystä, uupumusta ja lakiterminä takavarikointia tai haltuunottoa. Distress-sanan taustalla on puolestaan latinan sana 'districtus', joka tarkoittaa rasitetuksi tai sidotuksi tulemista (lat. verbi 'distringo': vetää erilleen, pingottaa, kiduttaa, kiusata, rasittaa, vetää hajalle, hajoittaa).
Minulle itselleni stressi tarkoittaa ahdistusta ja kyvyttömyyden kokemusta sellaisten tekemättömien töiden äärellä, joihin ei riitä aikaa ja/tai voimaa. Stressi vähäisessä määrin ei jarruta työn valmistumista, mutta lisääntyessään se lamauttaa ja saa ajatukset ja toimet sekaviksi; työn tehokkuus alkaa lähestyä nollaa eli mitään ei tule aikaan. Keskittymiskyky katoaa.
Kasvava stressi vie ilon työn tekemisestä; työstä tulee valtavan raskas taakka, jota ei jaksa siirtää milliäkään. Stressiin liittyy olennaisesti myös epäonnistumisen, kelvottomuuden ja häpeän kokeminen: En kykene/kyennyt hoitamaan omia tehtäviäni, en ansaitse omaa (ja perheeni) elantoa ja paikkaani yhteisössä; olen luuseri, häviäjä ja tappion kärsivä. Menetän luotettavuuteni toisten silmissä ja joudun tunkiolle heitetyksi.
Stressiä voi olla monenlaista: Se voi olla puhtaasti fyysisperäistä: esim. lehdenjakaja joutuu ajamaan polkupyörällä sekä kulkemaan portaita niin paljon, että lihasvoima ja kunto eivät sitä kestä. Henkinen stressi taas voi saada alkunsa esimerkiksi siitä, että pitäisi vaikkapa kommunikoida sellaisella vieraalla kielellä, jota ei riittävästi hallitse, tai hoitaa muita sellaisia tehtäviä, joihin ei ole riittävästi tietotaitoa ja lahjoja. Myös itseen kohdistuva uhka aiheuttaa stressiä. Pelko fyysisestä, henkisestä tai vaikkapa seksuaalisesta väkivallasta stressaa. Samoin menettämisen pelko: oman elämän tai terveyden, perheenjäsenen (kuolema, avioero), työn, turvatun talouden (työttömyys, irtisanominen, konkurssi), maineen tai yhteiskunnallisen aseman menettämisen pelko aiheuttaa stressiä. Koululaiselle ja opiskelijalle aiheuttaa stressiä pelko siitä, että opinnot eivät valmistu.
On olemassa myös hengellistä stressiä: En kykene täyttämään vaatimuksia suhteessa Jumalaan; en sitä mittaa, minkä luonnostaan, Raamattua (lihan silmälasit päällä) lukemalla tai lakihenkistä julistusta kuulemalla uskon olevani velvollinen täyttämään. "Sinun tulee olla pyhä - ja sinä siihen kykenetkin, jos tosissasi yrität!" Jos tällaisen opin omaksuttuani ja uskottuani huomaan itsessäni ja elämässäni täydellisen pyhyyden puutteen, niin seurauksena on hengellinen stressi: Minun pitää olla Jumalalle kuuliainen ja noudattaa Hänen tahtoaan, ja Jumala on antanut minulle kaiken sen, mitä tuohon velvollisuuden täyttämiseen tarvitaan. En kuitenkaan kykene heikkoudessani tehtävääni täyttämään: seurauksena on ahdistus eli hengelliseksi stressi.
Stressiä tai sen uhkaa voi lähteä poistamaan ja torjumaan monesta suunnasta. Suutari pysyköön kuitenkin lestissään ja pastori Pyhän Raamatun opettamisessa. Keskityn siis seuraavassa hengelliseen stressiin ja sen torjumiseen. Keskeisenä teemana on vanhurskauttamisen ja pyhityksen välisen suhteen käsitteleminen. Tällä on ratkaiseva vaikutus ihmisen lepoon uskossa - tai vaihtoehtoisesti stressiin ja ahdistukseen Jumalan tahtoa ajateltaessa. Uskon, että aiheen käsittely auttaa myös muiden stressorien eli stressitekijöiden hallinnassa. "... jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen." (1. Tim. 4:8)
3. JUMALAN TEKO JA VALINTA, EI IHMISEN
Oikea ja pelastava usko on Jumalan Pyhän Hengen sataprosenttisesti aikaansaamaa ja vaikuttamaa. Ihminen ei voi itse tehdä mitään tai vaikuttaa millään tavalla positiivisesti, jotta usko eli hengellinen elämä syntyisi. Ihmisen fyysinen elämä alkaa toisten, vanhempien ja viime kädessä Jumalan, tahdonvalintojen ja tekojen seurauksena - ei äidin kohtuun sikiävän ja syntyvän ihmisen omien valintojen ja tahdon seurauksena.
Samoin hengellinen elämä eli usko ja uudestisyntyminen on kokonaan ihmisen ulkopuolelta häneen annettua ja hänelle lahjoitettua. Usko 'kaadetaan' ihmiseen hänen ulkopuoleltaan: Jumala vaikuttaa uskon sanassa ja sakramenteissa toimivan Pyhän Henkensä kautta. Tämä koskee niin etsivää kuin jo löytänyttäkin; se on tarkkaan ottaen etsittävää kuin löydettyäkin! (Kadonnut raha, eksynyt lammas, Luuk. 15)
Jumala vaikuttaa sekä kaiken hyvän ja oikean tahtomisen ja tekemisen. "... sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi." (Fil. 2:13) Pahan tahtomisen ja tekemisen syynä ja vaikuttajana ei sen sijaan ole Jumala, vaan Hänen vastustajansa eli Saatana, jota myös Perkeleeksi ja sielunviholliseksi kutsutaan.
Ihminen on uskon suhteen täysin passiivinen, pelkästään vastaanottava Jumalan työn kohde. Ihminen on itsessään kuollut kuin kivi - tai kuin mätänevä ja haiseva Lasarus haudassa. Jumala luo sanan siemenen kautta hengellisesti kuolleeseen ihmiseen uuden elämän - niin kuin Hän on luonut sanallaan tyhjästä olemaan myös fyysisen maailman ja elämän.
Mitään omaa, ihmisestä itsestään nousevaa aktiivisuutta, tahtomista ja tekemistä, Jumala ei edes salli tuotavan Hänen eteensä pelastuksen perusteeksi. Tosiasiassa on mahdotonta, että kuollut ja eloton voisikaan itse mitään tehdä. Pelastus on kokonaan lähtöisin Jumalasta ja Hänen aktiivisuudestaan.
Usko on Jumalan valinta ja tahdonratkaisu, ei ihmisen. Jumala valitsee ja kutsuu armosta ihmisiä uskoon ja pelastukseen. Pyhä Raamattu puhuu toistuvasti Jumalan valituista; Herra on valinnut meidät, emme suinkaan me Häntä.
"Te ette valinneet minua, vaan Minä valitsin teidät..." (Joh. 15:16)
"Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut." (Matt. 22:14)
"Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden, jotka Hän on valinnut, Hän on lyhentänyt ne päivät." (Mark. 13:20, rinn. Matt. 24:22)
"Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin." (Matt. 24:24, rinn. Mark. 13:22)
"Ja Hän lähettää enkelinsä suuren pasunan pauhatessa, ja he kokoavat Hänen valittunsa neljältä ilmalta, taivasten ääristä hamaan toisiin ääriin." (Matt. 24:31; rinn. Mark. 13:27)
"Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka Häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa? 8. Minä sanon teille: Hän toimittaa heille oikeuden pian. Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?" 9. Niin Hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: 10. "Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani..." (Luuk. 18:7-10)
"Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan Minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa." (Joh. 15:19)
"Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan. 6. Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo." (Room. 11:5-6)
"Mutta te olette "valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja", joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; 10. te, jotka ennen "ette olleet kansa", mutta nyt olette "Jumalan kansa", jotka ennen "ette olleet armahdetut", mutta nyt "olette armahdetut". (1. Piet. 2:9-10)
"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, 4. niinkuin Hän ennen maailman perustamista oli Hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, 5. edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, Hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, 6. sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä Hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, 7. jossa meillä on lunastus Hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, Hänen armonsa rikkauden mukaan. 8. Tätä armoa Hän on ylenpalttisesti antanut meille kaikkinaiseksi viisaudeksi ja ymmärrykseksi." (Ef. 1:3-8)
"Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen. 14. Siihen Hän on myös kutsunut teidät meidän evankeliumimme kautta, omistamaan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden. 15. Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme." (2. Tess. 2:13-15)
Jumalan valinta on kohdistunut erityisesti niihin, jotka eivät maailman silmissä ole mitään. "Kuulkaa, rakkaat veljeni. Eikö Jumala ole valinnut niitä, jotka maailman silmissä ovat köyhiä, olemaan rikkaita uskossa ja sen valtakunnan perillisiä, jonka Hän on luvannut niille, jotka Häntä rakastavat?" (Jaak. 2:5)
4. VANHURSKAUTTAMINEN JA PYHITYS
Ihmisen ulkopuolelta tulevaa pelastusta kuvataan käsitteellä 'forenssinen vanhurskauttaminen'. Se tarkoittaa, että taivaan torilla (lat. forum) eli taivaan tuomioistuimessa, tuomarina toimiva Jumala julistaa syntisen ja syyllisen ihmisen syyttömäksi ja vanhurskaaksi Jeesuksen tähden. Syyttömyys ja vanhurskaus ovat saman asian kaksi puolta: Syyttömyys on viattomuutta ja moitteettomuutta, vanhurskaus Jumalalle ja iankaikkiseen pelastukseen kelpaamista.
Uudestisyntymätön ihminen ei voi koskaan omassa itsekeskeisyydessään ja ylpeydessään käsittää tai hyväksyä tällaista ihmisen ulkopuolella olevaa pelastuksen perustetta. Siksi kaikki maailman uskonnot tarjoavat ihmisen omaa elämää, omaa aktiivisuutta ja omia tekoja pelastustieksi. Tälle ihmismielen mukaiselle linjalle on lähtenyt myös esim. roomalaiskatolinen kirkko vaatiessaan ihmisiltä parannus- ja hyvitystekoja, ennen kuin synnit on annettu anteeksi ja tie taivaaseen avattu.
Reformoitu kristillisyys (Zwinglin ja Calvinin oppien seuraajat ja tosiasiassa myös monet luterilaisen nimellä kulkevat) korostavat vanhurskauttamisen sijasta sitä, että ihmisen oma pyhitys on tie taivaaseen. Taustalla on oikea Raamatun totuus: "Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa." (Hebr. 12:14)
Tämän Raamatun kohdan - kuten jokaisen muunkin - voi ymmärtää, opettaa ja selittää väärin; Siten, että Pyhä Jumala ei saa yksin Hänelle kuuluvaa kunniaa ja kiitosta. Saatana on mestari vääristelemään Jumalan sanaa. Ei ole turhaan sanontaa: "Lukee kuin Piru Raamattua."
Pyhitys tarkoittaa lyhyesti sanoen ihmisen olemuksellista pyhyyttä Jumalan edessä: sekä sydämen laatua että hyviä tekoja ja Jumalan mielen mukaista elämänvaellusta. Vanhurskaus on sitä, että jumalaton ja syntinen Jeesuksen tähden hyväksytään. Pyhitys on sitä, että armahdettu elää uutta elämää.
Reformoidut opettavat, että vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat peräkkäisiä tapahtumia: Ensin ihmisen saa osakseen pelastuksen yksin Jeesuksen tähden. Tässä kohtaa reformoitu opetus on oikeassa; me luterilaisetkin opetamme ja uskomme, että pelastus tulee ihmiselle yksin Jumalan armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Mutta reformoidussa opetuksessa uskonvanhurskauden jälkeen laki kuitenkin taas salakuljetetaan takaisin ihmisen ja Jumalan väliin. Reformoitu kristillisyys opettaa näet, että uskoontulon eli vanhurskauttamisen jälkeen ihmisen oma kilvoitus ja lain täyttäminen eli pyhitys on ehto ja vaadittava asia pelastumiselle.
Lopputulos tällaisesta kristillisyydestä on puhdas lakihenkisyys ja moralismi; evankeliumin ja pelastuksen katoaminen ihmisen sydämestä. Kun vanhurskauttaminen ja pyhitys asetetaan peräjälkeisiksi tapahtumisiksi, niin viimeinen (pyhitysvaatimus) tosiasiassa pyyhkii pois edellisen (vanhurskauttamisen) tuoman lahjaksi saadun pelastuksen. Tällaisen opetuksen alla ihminen on väistämättä aina kadotettu: joko hän tunnustaa totuudenmukaisesti oman pyhittymättömyytensä ja lihassaan säilyvän saastan - tai sitten hän ulkokultaisesti, valheellisesti ja tekopyhästi yrittää valehdella ja kiertää totuutta niin ihmisten kuin Jumalankin edessä.
Sillä milloinpa kukaan meistä ihmisistä - niin uskovista kuin uskomattomistakaan - voisi lakia täyttää! Ei kukaan ihminen parhaimmillaankaan, olipa hän sitten kuinka Pyhän Hengen täyttämä, karismaattinen, kilvoitteleva ja nöyrä tahansa, voi olla Jumalan edessä pyhä oman sydämensä ja elämänsä perusteella.
Jokaisen meidän sydämessä elää aina sikiämisen hetkestä ruumiin kuolemaan asti vanha langennut ja hengellisesti kuollut saastainen syntinen ihminen. Tuon vanhan ihmisen eli Aadamin olemassaolo näkyy omavanhurskautena, oman kunnian korottamisena ja ylpeytenä niin minun kuin sinunkin sydämessä. Se näkyy epäuskona: Jumalan voiman ja mahdollisuuksien törkeänä aliarvioimisena. Vanha ihminen näkyy ja kuuluu ulospäin: väärinä sanoina ja pahoina tekoina, hyvän tekemättä jättämisenä. Kenenkään meidän oma pyhityselämämme ei ole riittävää pelastumiselle, koska mikään vajavainen ja osittainen pyhyys ei täydellisyyttä vaativan Jumalan edessä riitä.
Oikea, raamatullinen ja apostolinen opetus vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä kulkeekin sen tosiasian kautta, että uskova on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (lat. simul iustus et peccator).
Samalla myös vanhurskauttaminen ja pyhitys pysyvät tiukasti yhdessä ja samanaikaisina. Samalla tavoin kuin vanhurskauttaminen on yksin Jeesuksen varassa, niin myös pyhitys on yksin ja vain ainoastaan Jeesuksessa. Jeesuksesta ja uskosta käsin katsottuna uskova ihminen on kertakaikkisesti vanhurskautettu ja kokonaan pyhitetty: Uskovan ihmisen elämä on kätketty Jeesukseen. Jeesus on läsnä sanassa, sakramenteissa ja seurakunnassa vaikuttavassa Pyhässä Hengessä. Jeesukseen omaksi kastetussa uskovassa ihmisessä on Pyhä Henki, jonka vaikutuksesta ihminen on pyhä.
5. USKOVAN PYHYYS ON KOKONAAN JEESUKSEN PYHYYTTÄ
Ihmisen näkökulmasta käsin uskova ihminen on täysin jumalaton, vailla pyhyyttä, ilman kokosydämistä Jumalan ja lähimmäisten palvelemista. Jumalan näkökulmasta Jeesuksen täydellisyys on kuitenkin uskon kautta läsnä ihmisessä; täydellinen ja pyhä Jeesus elää ihmisessä ja peittää tämän pahuuden ja puutteellisuuden. Siksi pyhitys on uskovan uutta elämää Kristuksessa. Uskovan ihmisen pyhyys on kokonaan kätketty Kristukseen.
Koska ihminen on uskon kautta osa Kristuksen maanpäällistä ruumista, niin hän uudestisyntyneenä toimii Kristuksen käsinä ja jalkoina, suuna ja korvina. Ihminen siis tekee hyviä tekoja, koska hän on Pyhän Hengen valtaama. Ihminen ei siis ole pyhä tai pyhittynyt siksi, että hän kykenisi elämään täydellistä pyhää elämää - siihen ei kukaan pysty. Hyvät teot ovat siis seuraus Jeesuksessa uskon kautta omistetusta pyhyydestä; eivät missään nimessä peruste ja syy ihmisen pyhyydelle.
Ihminen haluaa kuitenkin omassa itsekorotuksessaan aina katsella asioita oman sydämen ja elämän, omien tekojen näkökulmasta. Mutta jo pelkästään jo tämä näkökulma on väärä. Siksi uudestisyntymätön, evankeliumin ulkopuolella oleva ihminen on aina ja jatkuvasti tuomittu lain alle. Tämä laki on seuraava: Tullaksesi pyhäksi sinun on tehtävä pyhiä tekoja. Ja niinpä ihminen yrittää itse pyhittyä ja parannella elämäänsä, vaellustaan, tekojaan, puheitaan ja ajatuksiaan - koskaan siinä kunnolla onnistumatta. Synti, epäusko, pahuus, itsekkyys ja ylpeys pursuavat aina jostakin raosta ajatuksiin, usein myös sanoihin ja tekoihin ja erityisesti hyvän tekemättä jättämiseen.
Epäitsekäs ja puhdas rakkaus on vain ja ainoastaan Jeesuksessa, ei koskaan ihmisessä itsessään. Vain Jeesuksessa elävä ihminen voi olla osallinen tuosta epäitsekkäästä rakkaudesta, eikä hänkään voi koskaan tämän elämänsä aikana tuota epäitsekkyyttä itseään katsoessaan nähdä. Me ihmiset näemme vain ihmisen, jonka motiivit ovat syvimmiltään aina epäpuhtaat. Vain uskon kautta - ei siis fyysisin silmin näkemisen! - me voimme luottaa siihen, että Jeesus vaikuttaa hyvää myös minun kauttani. Se, että minä syntinen ihminen voisin olla täydellisen rakkauden kanavana ja välikappaleena tämän pahan maailman keskellä, on ihmisymmärrykselle looginen mahdottomuus. Mutta se, mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.
Jeesukseen uskossa katsominen - Hänen ristinsä, ylösnousemuksensa ja taivaallisen hallintavaltansa ihaileminen - on verrattavissa äidin kohdussa kasvavan vauvan ja äidin väliseen yhteyteen. Napanuora on ainoa kanava, jonka kautta lapsi saa tarvitsemansa hapen ja ravinnon sekä vapautuu myrkyllisistä jätteistä. Jos napanuora on poikki tai tukossa niin elämä pian loppuu. Jos emme uskon silmin katsele Ristin Herraa, vaan silmämme kääntyvät oman syntisen lihamme ja/tai tämän Pahan vallassa olevan maailman katsomiseen, niin seurauksena on pikainen huonovointisuus. Jos silmämme jäävät tuijottamaan jotain muuta kuin Jeesuksen veristä muotoa, niin lopulta on seurauksena hengellinen menehtyminen.
Meille itsessämme syntisille ja kuoleman omille on Jeesuksessa annettu napanuorayhteys taivaaseen. Katsomalla ja uskomalla Jeesukseen me hengitämme, tulemme ravituiksi ja rakastetuiksi - ja pääsemme eroon meidät muuten myrkyttävästä ja tappavasta jätteestä eli synnistä. Tuota napanuoraa tarvitsemme kuolinhetkeen asti.
6. PYHITYS KAHDESSA MERKITYKSESSÄ
Pyhityksestä voidaan puhua kahdessa eri merkityksessä: laajemmassa ja suppeammassa. Pyhitys laajemmassa merkityksessä tarkoittaa Pyhän Hengen kaikenkattavaa työtä kristillisessä kirkossa: sakramentit, ihmisten parannus eli kääntymys, usko ja hyvät teot. Laajempi pyhitys tarkoittaa sitä, että Jumala itse tekee seurakuntansa pyhäksi Sanansa ja Henkensä kautta, jotka toimivat armonvälineissä.
Suppeammassa merkityksessä pyhitys tarkoittaa uskosta seuraavaa kristillistä elämää eli yksittäisten ihmisten hyviä tekoja maailmassa. Tämä suppeampi pyhitys on aina keskeneräistä, mutta siihen Pyhä Henki Jeesuksen omia johdattaa. Meidän on aina muistettava, että oikea Jumalan mielen mukainen pyhä kristillinen elämä ja elämäntapa (pyhitys suppeammassa merkityksessä) ei ole koskaan mitään muuta kuin seuraus siitä, että Jeesus uskon kautta asuu ihmisen sydämessä. Suppeampi pyhitys etenee ja edistyy vain sitä kautta, että Jeesus saa tulla meissä suuremmaksi, me itse vähemmiksi. Meidän tulee suorastaan itse kuolla, jotta Kristus voisi meissä elää.
Johannes Kastaja todistaa: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä." (Joh. 3:30)
Apostoli Paavali kirjoittaa: "Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, 20. ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. 21. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut. 1. Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? 2. Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?" (Gal. 2:19 - 3:2)
Jeesuksen elämän vahvistuminen ja oman elämän kuolettuminen tapahtuu aina Jumalan armonvälineiden kautta: Jumalan sanan (kirjoitettu, luettu, julistettu, kuultu, muisteltu Raamatun sana, miksei myös kuviksi maalattuna) ja sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) kautta. Myös rippi eli synnintunnustus ja -päästö sekä uskovien yhteys kuuluvat tähän.
Pyhäksi voi tulla vain seurustelemalla Jumalan Sanan kanssa. Saamme rukoilla Herraa, että tuo sana tulisi minussa ja sinussa lihaksi; kävisimme ahkerasti sanankuulossa ja ehtoollispöydässä, tunnustaisimme syntimme ja ennen kaikkea ottaisimme vastaan täyden synninpäästön Jeesuksen rakkaassa nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Tämä kaikki on hengellistä ravintoa, joka vahvistaa jo kerran Herramme asettamassa pyhässä kasteessa uudestisyntynyttä ihmistä.
Sillä kasvaako hedelmäpuu hedelmiä siten, että menemme sen luokse ja alamme kovasti käskeä - tai jopa anomaan tai uhkaamaan! - jotta puu tuottaisi hyviä hedelmiä? Sillä tavoin ei yksikään hedelmä kasva tai kypsy. Hedelmäpuu tarvitsee hedelmää kasvaakseen ravinteita, vettä, lämpöä, kasvutilaa, auringonvaloa ja suojaa sitä uhkaavilta eläimiltä ja muilta vaaroilta. Puuta lannoitetaan, kastellaan ja karsitaan; sen ympäriltä kaadetaan varjostavia ja maasta voimaa vieviä puita sekä rakennetaan tarvittaessa puun ympärille suoja-aita. Ennen kaikkea puulla täytyy olla riittävästi valoa ja lämpöä.
Kasvaako vauva tai lapsi siten, että kovasti käskemme, pyydämme tai uhkaamme lasta: "Nyt sinun on kasvettava. Kasva, kasva tai saat selkääsi! Saat karkkia, jos kasvat. Voisithan vähän kasvaa, isäsi ja äitisi mieliksi, eikö niin! Sitten ollaan kavereita." Joka ainoa ihminen varmasti ymmärtää, että yksikään lapsi ei tällä tavalla kasva ja vahvistu.
Lapsi tarvitsee kasvaakseen 1) ravintoa, aluksi maitoa ja myöhemmin vahvempaa ruokaa ja juomaa, 2) hoitoa eli puhdasta ilmaa, lepoa, lämpöä, puhtautta ja vaaroilta varjelemista ja 3) rakkautta eli sylissä pitämistä, silmiin katsomista, hymyilemistä, keskustelemista ja leikkimistä. Sillä tavalla lapsi kasvaa ja hänestä tulee aikuinen - ja aikuisena hän voi terveenä pysyä.
Jumalan taivaasta antamat ja lähettämät - ja siten ihmisen ulkopuolelta tulevat - ravinto, hoito ja rakkaus ihmisen pyhäksi tekevät ja pyhäksi kasvattavat. Ei koskaan ihmisen oma yritys olla pyhä voi ihmistä pyhäksi tehdä. Tai vielä vähemmän kukaan voisi toisten käskemänä pyhäksi tulla.
7. KRISTITTY MAAILMASSA
Ihmisen ulkonaisista teoista ei voi koskaan loppuun saakka varmasti tietää ja päätellä sitä, onko ihminen uskossa vai ei. Ihminen voi noudattaa lakia sen tähden, että pelkää rikkomisesta tulevaa rangaistusta tai toivoo saavansa lain noudattamisesta itselleen jotakin hyvää palkintoa. Kumpikin näkökulma on epäuskon ja lihan mukainen, ja sen perusteella ihminen on Jumalan edessä tuomion ja kadotuksen alla.
Ainoa oikea motiivi hyviin tekoihin on se, että niitä ei lähimmäisen tähden voi olla tekemättä: Jeesuksen täydellisyys ja rakkaus yksinkertaisesti vastaavat ihmisten hätään. Oikeiden, uskosta vaikuttuneiden hyvien tekojen syy on kokonaan tekijänsä ulkopuolella. Hyvää tehdään, koska lähimmäiset tarvitsevat sitä. Lähimmäinen, toinen ihminen on teon motiivi - ei se, onko tuolla teolla jotakin vaikutusta minun elämääni, hyvää tai pahaa.
Ilman uskoa elävä ihminen - tai uskova ihminen oman lihansa näkökulmasta - ei koskaan kykene erottautumaan rangaistus-palkkio -teemasta. Siksipä kaikkein hurskaimmatkin hyväntekeväisyyttä harjoittavat ihmiset, jotka näyttävät toimivan epäitsekkäästi, joutuvat kuitenkin viimeisellä tuomiolla pimeyden paikkaan helvettiin - jos eivät ole uskossa Jeesukseen. Edes uskovan parhain ja kokonaisvaltaisin kilvoitus ei ole peruste sille, että pääsee taivaaseen. Peruste on alusta loppuun asti yksi ja sama: Jeesuksen täydellinen elämä (pyhyys) ja täydellinen kärsimys ristillä (sovitus, vanhurskaus). "Se on täytetty." (Joh. 19:30)
Maailman keskellä eläessään kristitty ei voi olla passiivinen suhteessa toisiin ihmisiin - vaikka emme voikaan Jumalan suhteen olla hyvässä mielessä koskaan siten aktiivisia, että sillä pelastusta ansaitsisimme. Myös halu ja voima armonvälineiden pariin hakeutumiseen, se on Jumalan sanan ja seurakunnan keskelle tuleminen eli kolmannen käskyn täyttäminen, on suvereenisti Jumalan teko, joka kyllä tulee yksittäisen ihmisen kautta näkyville. Ainoa asia, mihin me aktiivisesti oman sydämemme perusteella kykenemme suhteessa Jumalaan, on Hänen vastustamisensa.
Luther: "Ihmisen sydämelle ei saa julistaa mitään muuta kuin evankeliumia; ihmisen jäsenille ei saa koskaan julistaa muuta kuin lakia." Jos sydämelle julistetaan rahtunenkin lakia, niin se siitä heti masentuu, kuihtuu ja kuolee, koska ihmisen loppuun asti paha sydän ei koskaan kykene mitään hyvää aikaan saamaan. Jos jäsenille, se on lankeemuksen vallassa olevalle lihalle, julistetaan rahtunenkin evankeliumia (se on täytetty; siis kaikki on jo valmiina) niin se heti saa siitä aiheen ja luvan jumalattomaan, itsekkääseen, ahneeseen, irstaaseen, ylpeään ja kovasydämiseen elämäntapaan.
Ihminen, jossa Jeesus uskon kautta elää, ei voi olla vastaamatta toisten ihmisten hätään. Jeesuksen rakkaus on niin läpitunkevaa, kattavaa ja täydellistä, että hädän nähdessään se juoksee paikalle. Aivan kuin magneetin eri navat tai mies ja nainen vetävät toisiaan puoleensa, tai maa vetää tavaroita puoleensa. Ihmisten hätä on kuin tyhjiö, joka imee sisäänsä ilmaa eli Jeesuksen rakkautta.
Lähimmäisen rakastaminen on käytännössä sekulaari, maalliseen elämään kuuluva asia. Myös tärkein rakkauden osa-alue, ihmisen johdattaminen evankeliumin ääreen, pelastavan Jeesuksen luo, on luonteeltaan maallista: Se on käytännössä kutsumista, vierellä kävelemistä, auttamista, puhumista, kirjoittamista, kuuntelemista, odottamista, rohkaisemista jne. Lähimmäisen rakastamisen keinot ja tavat kuuluvat järjen ja ymmärryksen piiriin.
Tietenkin oikean rakastamisen vaikuttaa Pyhän Hengen valaisema Jumalan ilmoitus eli uskossa vastaanotettu Raamatun sana. Järkeä ja ihmisen omaa ymmärrystä ei koskaan saa korottaa inspiroidun ja Raamattuun kirjoitetun Jumalan sanan yläpuolelle.
Kenenkään ei pidä kuluttaa eli polttaa itseään loppuun (burn out) hädänalaisia auttaessaan, vaan vuosikymmeniä kestävän palvelemistyön edellytyksenä on myös oma huolto. Jotta esimerkiksi auto tai muu laite voisi toimia kunnolla sen tarkoitetun käyttöajan, on sitä säännöllisesti ja ohjeiden mukaan huollettava. Samoin ihmisen on pidettävä huolta omasta huollosta, jotta emme ainakaan itse lyhentäisi omaa suunniteltua käyttöaikaamme, joka on yleensä enintään noin 70-80 vuotta (Ps. 90:10), kuitenkin korkeitaan 120 vuotta (1. Moos. 6:3).
"Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois." (Ps. 90:10)
"Silloin Herra sanoi: "Minun Henkeni ei ole vallitseva ihmisessä iankaikkisesti, koska hän on liha. Niin olkoon hänen aikansa sata kaksikymmentä vuotta."" (1. Moos. 6:3)
Ennen kaikkea tärkeä on hengellinen huolto: Jumalan sana, rukous niin pyyntöinä kuin kiitoksena ja ylistyksenä, elävä seurakuntayhteys ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Huolto-ajatus on hyvä pitää mielessä, ettei raamatunluvusta, rukouksesta ja seurakuntayhteydestä tulisi taas lakia, jota täyttämällä alamme ansaita omaa vanhurskauttamme eli kelpoisuuttamme Jumalan edessä. Onko syöminen ja juominen, lepo ja peseytyminen sinulle velvollisuus vai oikeus, laki vai mahdollisuus, pakko vai ilo?
Aivan samoin siis tarvitaan myös puhtaasti ajalliseen hyvinvointiin tähtäävää huoltoa: Lepoa, ravintoa, liikuntaa ja ihmissuhteita, jotta lähimmäisen auttaminen ei oman raihnaisuuden takia estyisi. Oman ammatin (kutsumuksen) harjoittaminen, oli se sitten maallinen tai hengellinen, on omasta perheestä huolehtimisen jälkeen kaikkein tärkein osa tuota lähimmäisten rakastamista.